sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Ahdistaako uskontosi?

Minulle linkitettiin blogi, jossa nuori 16-vuotias vanhoillislestadiolainen tyttö kuvailee elämäänsä kahden erilaisen maailman välillä. Nuori kertoo, ettei hän koe uskonnollista yhteisöä ja sen sääntöjä omikseen, mutta ei pysty eikä uskalla sanoa ajatuksiaan ääneen. Samanlaiset ajatukset ovat varmasti tuttuja monille murrosikäisille vahvassa hengellisessä ilmapiirissä kasvavalle nuorille uskonnollisesta yhteisöstä riippumatta.

Blogin kirjoittaja kritisoi yhteisönsä ulkonäkösääntöjä (pukeutuminen, meikkaaminen) ja käyttäytymissääntöjä (musiikin kuuntelu, tanssiminen, seurustelu, yhteisön aktiviteeteissa kulkeminen, ystävien valinta). Jos nuori ei pysty perustelemaan yhteisön asettamia käyttäytymissääntöjä itselleen, voi niiden noudattaminen tuntua yhdentekevältä tai ahdistavalta. Yhdentekevyys ja ahdistus johtavat helposti näyttelemiseen, teeskentelyyn ja valheisiin. Toisinaan ahdas ilmapiiri johtaa kaksoiselämään, jossa eletään eri rooleja tilanteesta riippuen. Tällainen yhteisön jäsen ei kykene enää lopulta olemaan rehellinen edes itselleen. 

Tiukasti jäseniään kontrolloivassa yhteisössä kasvaminen ei ole helppoa. Pieni lapsi on pakko ottaa mukaan seuroihin / kokoukseen / raamattupiiriin, mutta murrosikäinen pärjää hyvin itsekseenkin. Murrosiän kuohuntavaihe, ilman minkäänlaista hengellistäkään painostusta, on hankalaa aikaa. Jos siihen ympätään mukaan oman seurakunnan tilaisuuksiin puoliväkisin pakottaminen, seuraukset saattavat olla ikäviä. Keinot saada jälkipolvi tottelemaan ovat moninaiset. Yleisimpiä kasvatustapoja ovat uhkailu, lahjonta ja kiristys. Hengellisissä piireissä mukaan voidaan pakottaa syyllistämällä ja pelottelun avulla. Pahimmat tilanteet, joista olen kuullut, ovat olleet sellaisia, joissa nuoren osallistumishalukkuus on varmistettu nyrkin tai selkäsaunan avulla.


Omasta lapsuudesta on jäänyt mieleen yksi muistikuva, jossa pidän kaksin käsin kiinni ovenpielestä ja itken, että en halua lähteä mukaan seuroihin. Ei auttanut itku eivätkä omat voimat. Lähdettävä oli.

Millaisia neuvoja antaisin tälle blogia kirjoitavalle nuorelle? Ensinnäkin hänen kannattaisi etsiä joku luotettava henkilö, aikuinen, joka ei syyllistä häntä ja jonka kanssa hän voisi puhua ahdistuksistaan ja purkaa omia ajatuksiaan. Puhevälejä vanhempiin ei kannata rikkoa eikä kapinoida vain kapinoimisen ilosta tai kokeilunhalusta.
Olen varma siitä, että 95% vahvan hengellisen vakaumuksen omaavista vanhemmista haluaa lastensa ja nuortensa parasta. Teinin tuskaa voi helpottaa, jos hän pystyy edes hiukan samastumaan vanhempiensa tilanteeseen. Usein heilläkään ei ole mahdollisuuksia poiketa yhteisön tavoista tai joustaa normeista ja säännöistä. Kapinoiva, omia ajatuksia ja mielipiteitä esittävä aikuinen on yhtä lailla vaarassa joutua suljetuksi ulos. Vastassa voi olla koko suvun hengellinen traditio.

Ei ole helppoa olla nuori ahtaassa fundamentalistisessa uskonnollisessa yhteisössä, mutta ei ole helppoa olla vanhempikaan. Oma tahto, omat toiveet ja omat unelmat on alistettava yhteisön tahdon ja mission alle. Jos aihe kiinnostaa, lisää pohdintaa aiheesta löytyy gradustani.

3 kommenttia:

  1. Mielestäni olit löytänyt viisaita ajatuksia rohkaisuksi 16-vuotiaalle pohdiskelijalle. :-) - Terkuin Efva

    VastaaPoista