maanantai 10. joulukuuta 2012

Kaksi kirjaa narsismista

Olen lukenut tänä vuonna monta narsismia ja kiusaamista käsittelevää kirjaa. Muutamia viikkoja sitten luin peräkkäin kaksi teosta: Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurina, oikeussalissa (kirjoittanut Markku Salo) sekä Sieluani et saa, narsistin uhrista selviytyjäksi (kirjoittanut Minna Rissanen). 

Markku Salon kirja on tietokirja, joka nimensä mukaan kertoo erilaista tilanteista, joissa voi joutua kohtaamaan narsistisen persoonan. Kirjassa on paljon asiatietoa ja tapausesimerkkejä. Kirja on raskasta tekstiä luettavaksi. Salo on erikoistunut hoitamaan oikeusjuttuja, joissa vastapuoli on luonnehäiriöinen tai niin kuin hän itse kuvailee ns. "mahdoton ihminen". Kirja antaa hyvän läpileikkauksen aiheeseen ja persoonallisuushäiriöisten ajatusmaailmaan.

Suosittelen Salon kirjaa erityisesti niille, joilla on työpaikalla tai naapurissa ihminen, jonka kanssa on lähes mahdoton tulla toimeen. Jos kyse on narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, teos voi valottaa syitä outoon käytökseen ja tarjota käytännön neuvoja hankalan ihmisen kohtaamiseen.


Minna Rissasen kirja on omakohtainen kuvaus elämästä narsistinen aviopuolison kanssa. Kirja vie lukijansa syvälle uhrin kokemuksiin. Rissanen kertoo hyvin avoimesti elämästään ja arjestaan. Teos valottaa myös hengellisyyden käyttöä narsistisuuden toteuttamisessa uskonnollisessa ryhmässä. Rissasen puoliso oli tiiviisti mukana useissa hengellisissä yhteisöissä ja sai tuhoa aikaan myös niiden kautta syntyneissä ihmissuhteissaan. Rissanen onnistuu kuvaamaan elävästi myös puolisonsa muiden uhrien negatiivisia kokemuksia.

Sieluani et saa oli koskettava lukuelämys. Se kuuluu myös ehdottomasti siihen joukkoon kirjoja, joita on vaikea saada laskettua kädestään ennen kuin koko kirja on luettu. Aihepiirinä narsismi on ahdistava ja synkkä. Rissasen kirjasta kuultaa kuitenkin pohjasävynä toiveikkuus. Hän selvisi kaikista kipeistä kokemuksistaan huolimatta. 
Positiivista arvostusta kuvaa myös se, että Sieluani et saa on ollut vuonna 2011 ehdolla vuoden kristilliseksi kirjaksi.

Rissasen kirja on selkeästi hengellinen. Uskonnollisuutta karttavaa ihmistä voi ahdistaa, kun tekstin lomassa on runsaasti raamatunkohtia. Hengellisyyden takia kirjaa ei kuitenkaan kannata jättää hyllyyn. Raamatunkohdista kiusaantuva voi sujuvasti hypellä niiden yli perustarinan siitä kärsimättä. Toisaalta myönteisesti Raamatusta nouseviin lainauksiin suhtautuva narsismin uhri voi löytää niistä rohkaisua ja lohtua niin kuin Minna Rissanen koki itsekin saaneensa.

Aiheesta voi lukea lisää Minna Rissasen haastattelusta.  

6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä kirjaesittelystä, minua rupesi kiinnostamaan Minna Rissasen teos. Laitan sen ehdottomasti lukulistalle, kun vaan saan mahdollisuuden kirjan hankintaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset kommentistasi. Olen iloinen, jos tekstistäni oli sinulle jotain hyötyä.

      Poista
  2. Olen lukenut molemmat kirjat ja mielestäni Rissasen kirja on kuin romaani, hyvä ja "paha" kohtaavat, mutta edesmenneen miehen on mahdoton puolustautu ja mitä lapset, jotka varmasti jo kykenevät kertomaan kokemuksiaan ja muistojaan.Tarve alkaa ihailemaan ja peesaamaan ihmisiä on yleinen ilmiö ja saa uskomaan mitä tahdomme kuulla; sankaritarinoita...paradoksaalista on, että jos jokin tai joku tuntuu liian hyvältä...

    Jäin odottamaan sitä omakohtaista pohdintaa-mikä saa ajautumaan uskomaan satuihin, joiden tietää olevan olemattomat...mitä opin kokemastani...

    Salon kirja on mielestäni sekä rankkaa kuvausta siitä todellisuudesta ja haasteista, mihin narsistin ja psykopaattien uhrit joutuvat; todisteluntaakka, joka saa aikaan lisää murhenäytelmiä (perhemurhat ja epäoikeudenmukaiset viranomaisratkaisut huoltajuuskiistoissa, jotka todellisuudessa ovat väärän vallan käyttäjän vallan käyttöä ja manipulointia), jonka uhreina ensin oli perhe, joka pakoon tuhoa joutuikin huomaamaan, että viranomaisetkin joutuivat samaan soppaan ja pataan. Ja rehellisesti narsistit/psykot johtaa joukkoa ja pahimmoilleen me tavikset saamme kuulla taas, että koko perhe murhattiin/tai lapsi kuoli kun ei hätää kuultu/nähty tarpeeksi ajoissa...

    Kirja antaa tarvittavia välineitä aitoja pesunkestäviä narsisteja/psykoja kohdatessamme kaikilla elämämme saroilla; tunnistamisessa, oman toiminnan pohtimisen välttämättömyydellä rehellisesti ja uuden toimintatavan tarpeellisuudesta ja siitä, että elämä on-joskus joutuu valitsemaan kahdesta pahasta pienemmän, mutta tärkeintä on toimia, vaikka pelottaisi.

    Salosta huokuu myötätunto, mikä syntyy kun on nähnyt paljon pahaa kokeneita uhreja, miten myötätuntotraumasta voi selviytyä auttajakin siihen, mihin koulutuksenkin sai ja mistä palkkansa nostaa. Satukirjaa ja kevyttä viihdettä ei kirja ole, saati yhdeltä istumalta luettavissa; sillä terveeseen myötätuntoon kykenevä ei aitoja kokemuksia pahuuden monisärmäisyydestä kestä yhdellä kertaa kuulla ja sisäistää voimatta pahoin-siksi tauot ovat lukemisessa tarpeen.

    Lisäksi kirjan esimerkit tuovat esiin turvattomuuden, joka särkee lopunkin naiviuden ja oletukset lintukotomme turvallisuudesta, sekä palvelujärjestelmän heikkoudesta eli ihminen se on lastensuojelutyöntekijä kuin psykologikin, saati tuomioistuinten tuomaritkin; heikkouksineen, arvomaailmoineen, asenteineen ja elämänkokemuksineen eli inhimillinen ja erehtyväinenkin. Eli hirvittävää ja turvatonta on lukijalla, joka pelosta kankeana apua perheelleen oikeutta elää etsii, eteenkin jos pelko sumentaa mielen niin, ettei näe valon kajastavan huolipilvien takaa.

    Eli jos apua kyseisen ilmiön kourissa etsii, suosittelen Salon kirjaa. Rissasen kirjan lukee yhdessä illassa, vaikkei kokisikaan omakseen toisten-eteenkään puolustuskyvyttömien -elämästä näin yksityiskohtaisesti suorastaan tirkistellä.

    Vaikka toisaalta; kuin noin suuren vaivan kuin kirjan kirjoittaa niin uskoo asiaansa ihan vilpittömästi ja varmasti molemmille kirjoille löytyy lukijansa.Pahuutta ja väärää toimintaa malleineen ei diagnotisoida keittiöpsykologina, sillä tokkopa itse toivoisimme tulevamme tuomituisi kun sukset ristiin menee jonkun kanssa-helppoa,liian helppoa. Salon kirjassa tulee esille ne hedelmät, mitä narsistit ja psykopaatit saa aikaan toiminnallaan; uupumista, toivottomuutta. silkkaa pelkoa ja epäoikeudenmukaisuuden syntymistä kun sanat merkitsevät enemmän kuin teot ja tulokset, mitkä eri hämmennyksinä näkyvät. Kun yhteisö joutuu ottamaan kantaa tavalla tai toisella väärän vallan käyttöön ja käyttäjään. Siinä joko kääntää vaistomaisessa pelossaan -ettei kiusatun asemaan joutuisi- avuntarvitsija saattaa tulla hylätyksi traumatisoituen lisää. Tai parhaimmillaan tulee turvatuksi ja oikeus elämään toteutuu.

    Minulle asialinja on parempi, kera esimerkkien kun oppia tahdon ja pohtia syntyjä syviä, tarpeen muuttaa toimintaani tunnistaa ja tunnustaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Salon ja Rissasen kirjoja ei voi laittaa samalle viivalle, sillä toinen on tuhti tiiviisti taitettu tietokirja täynnä asiapitoista tekstiä ja toinen tunteita koskettava väljemmin taitettu (suurempi fontti yms.) elämäkerta.

      Olen lukevinani riviesi välistä, ikään kuin pitäisit Rissasen kirjaa lähinnä hänen mielikuvituksensa tuotteena. Liekö olettamukseni väärä? Toivottavasti.

      On surullista (otan osaa), että Rissasen mies on kuollut ja näin ollen ei pysty itse puolustamaan itseään teoksen syytöksiä vastaan. Toisaalta, jos kyse on ollut hankalasta persoonallisuudesta, ei tämä (eivätkä välttämättä hänen vanhempansa tai muut lähiomaiset) kykenisi näkemään käytöksessä mitään moitittavaa, vaikka perheessä olisi kyse millaisesta kauhun tasapainosta tahansa. Häiriöinen pystyy esittämään myös mukavaa ja empaattista ihmistä.

      Häiriöisen ollessa kyseessä, ongelmien syy on aina uhrissa. Häiriöisen mielestä uhri liioittelee, valehtelee ja manipuloi. Hyvin usein hankala persoonallisuus pitää uhria suhteen narsistisena puolena.

      Oletan, että jos Rissanen olisi vääristellyt totuutta vieraalle paikkakunnalle muuttamisesta ja turvakotikokemuksistaan, asia olisi helposti todistettavissa.
      En myöskään usko, että kukaan lähtee vapaaehtoisesti omasta kodistaan lasten kanssa ja jättää taakseen entisen elämänsä, omaisuutensa, sukulaisensa ja ystävänsä aivan huvin vuoksi.

      Olen seurannut läheltä erään häiriöisen elämää. Puoliso joutui lähtemään salaa lasten kanssa omasta kodistaan. Takana oli perhehelvetti: alkoholismia, väkivaltaa, alistamista, nimittelyä, pakottamista. Lähtenyt syyllistettiin häiriöisen puolison suvun taholta. Diagnoosina uhrille - narsisti ja hullu. Uhrin ja lasten pahoinpitelyn syynä oli vaimon ilkeys. Syy kiusaamiseen oli aina vaimossa itsessään. Jatkuva juominen ei ollut häiriöisen mielestä alkoholismia ja jopa hänen vanhempansa olivat todistamassa oikeudessa, että kyseessä on "kunnon mies". Ei juo eikä lyö, vaikka perhe lähti pakoon juuri noiden syiden takia.

      Pahinta mitä ulkopuolinen uhrille voi tehdä, on asioiden mitätöiminen. Ei tarvitse edes sitä kuuluistaa keittiöpsykologiaa, jos kokee olevansa avioliitossaan alistettu ja pahoinpidelty (henkisesti tai fyysisesti). Pahuuden tiedostaa sen kokiessaan.

      Ja jos kokee elämäkerrat tirkistelynä, niin kannattaa jättää ne suosiolla hyllyyn.

      Poista
  3. Huokaus...luulin että mielipiteensä voi ilmaista ilman syyllistämisiä ja leimaamisia, mutta erehdyin. Miltä riviltä tai rivien välistä luit mielikuvituksen väitteen ja lopuksi vielä tirkistelyn...että kypsää on keskustelu. Mikä sai sinut loukkaantumaan noin verisesti? Luulin vilpittömästi, että tahdot keskustelua kirjoista.

    Mielestäni toinen eli Salon kirja oli asiasisällöltään parempi ja enemmän itseäni rakentavampi. Psykon ex-uhrina koen, että kokemuksista voi ottaa oppia.

    Salo oli kokemustapauksiltaan aivan kuin itseni myös kokemia, ja toisesta puuttui monia vastaavia havaintoja kokemuksineen, joten samaistumisen helppous ja asiapitoisuuden runsaus viehättivät minua henkilökohtaisesti enemmän Salon kirjassa.

    Luen edelleen; rakas harrastukseni vuosikymmeniä eli lapsuudesta asti. Myös elämäkerrat ovat tiettyyn rajaan asti olleet lukulistallani ja tulevat olemaan edelleen.

    Nyt myös etsin laadukkaita blogeja ja ihan sattumoisin sattui "Hitaita raapaisuja" luettavaksi. Olisiko pitänyt jättää vain luettavaksi; olinko enemmän innokas kuin älykäs, sillä luulin todella keskustelun olevan avoin ja suositeltavaakin. Tylsäksi elämä kävisi, mikäli vain sietäisin samaa mieltä kanssani olevat, mitä mieltä lukija on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vastauksestasi. Olen pahoillani, jos koet itsesi syyllistetyksi ja leimatuksi. Se ei ollut tekstini tarkoitus. Ei minulla ole mitään syytä loukkaantua, ei vähemmän eikä varsinkaan verisesti, jos joku arvioi tässä blogissa jotain esille nostamaani kirjaa.

      Kysyit tirkistelystä. Se oli tässä lauseessasi: "Rissasen kirjan lukee yhdessä illassa, vaikkei kokisikaan omakseen toisten-eteenkään puolustuskyvyttömien -elämästä näin yksityiskohtaisesti suorastaan tirkistellä."

      Luin varmaankin sitten rivien välistä jotain sellaista, jota siellä ei ollut. Kirjoitan parhaillaan itse kirjaa, joka käsittelee hengellistä väkivaltaa ja ehkä olen sen takia liian herkkä tietyille asioille.

      Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että Salon kirja on selvästi asiapitoisempi. Onhan se laajempi, käsittää enemmän tapauskertomuksia ja antaa selkeitä neuvoja narsistin kohtaamisessa. Rissasen kirja kertoo vain hänen ja lähipiirinsä kokemuksista.

      Se, olisiko Rissasen puolisoa ollut parempi kutsua kirjassa häiriöiseksi kuin narsistiksi on ajattelemisen arvoinen asia. Jos diagnosia ei ole tehty, on hieman arveluttavaa puhua kenestäkään narsistina. Tässä kohden Salo tekee mielestäni hyvän ratkaisun nostamalla esille termin "mahdoton ihminen". Lukija, joka on perehtynyt asiaan, osaa päätellä itse mistä on kyse.

      Poista