lauantai 2. helmikuuta 2013

Erään kissan hautajaiset

Luin tässä taannoin kiitteleviä viestejä seurakuntamme papin kirjoittamasta lehtiartikkelista. Paikallislehden tekstaripalstalla kuvailtiin, kuinka pastorin teksti oli ollut koskettavaa ja saanut kyyneleet virtaamaan. Kommenteista ymmärsin, että pastori olisi kirjoittanut jonkun kissoihin liittyvän jutun. Olin lukenut itse huolimattomasti kyseisen päivän lehden, jossa mielipidekirjoitus oli ollut, mutta useiden positiivisten palautteiden jälkeen asia alkoi kiinnostaa ja kaivoin lehden paperinkeräykseen menevästä laatikosta.

Alkuosa tekstistä oli mielestäni hyvinkin asiallista, mutta sitten oli pakko pysähtyä ja lukea muutamat loppukappaleet useampaan kertaan. Mielipidekirjoituksen äärellä ihmettelin jälleen kerran sitä, mihin oma luterilainen kirkkoni on menossa ja mikä on sen teologinen sanoma. Jos pastori olisi kirjoittanut tekstinsä yksityishenkilönä, olisin luultavasti hymähtänyt ja kohauttanut olkapäitäni närkästyksestä, mutta koska hän lähetti juttunsa lehteen ja allekirjoitti sen pastorina, ymmärrykseni ei enää riittänyt.

Tässä on osa tekstistä:
"Eläinlääkärin hoitopöydällä piirsin Kisun mustaan turkkiin ristin merkin ja lausuin: Taivaan Isä. Ota palvelijasi Kisu taivaan kotiin. Kiitos kaikesta hyvästä, jota olemme saaneet hänen kauttaan elämäämme. Kantakoon sinun pyhät enkelisi hänet ikuiseen lepoon luonasi. Aamen.
... Nuoret kaivoivat haudan routamaahan mummolan puutarhaan. Jokainen vuorollaan lapioi multaa kolme kertaa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Lauloimme virren ja sytytimme kynttilälyhdyn haudalle. ..."

Ymmärrän kyllä menetyksen: ikävän, surun ja kaipauksen tunteet, joita lemmikin kuolema aiheuttaa. Meillä on ollut kissa, ihana hömppä lapinkoira Tsuri, marsuja, hamstereita, kääpiöhamsteri ja gerbiilejä. Kaikki ne olivat ihania olentoja, Luojan luomia ja rakkaita. Varsinkin Tsuri oli minulle korvaamaton ystävä.

Tavallaan ymmärrän myös sen, että kissa halutaan haudata kauniisti. Haudalle sytytetty kynttiläkin menee vielä jakeluun. Mutta jos kerrotaan "ristinmerkin" piirtämisestä turkkiin, kuvataan eläin Jumalan palvelijaksi jonka enkelit kantavat taivaaseen ja mullan lapioimisesta kolmiyhteisen Jumalan nimeen, oma ymmärrykseni ei enää riitä.
Kun henkilö lähettää lehteen tällaisen tekstin ja allekirjoittaa sen pastorina, mitä se kertoo meille? Löyhästi hengellisyyteen sitoutuneesta lemmikinomistajasta teksti voi tuntua lämpimältä ja ymmärtävältä. Hyvä niin. Omaa lemmikin menetystä ja ikäväänsä itkevä voi samastua pastoriin. Entäpä jos joku lähestyisi samaista pastoria ja kysyisi neuvoa tai apua kissansa hautajaisiin? Ajatuksena se on kenties absurdi, mutta mahdollinen. Ottaako kirkko kantaa?

Teologiselta kannalta voi pohtia, onko kissalla sielu? Onko Jeesus kuollut kissojenkin puolesta? Pääsevätkö ne kissat taivaaseen, joiden puolesta rukoillaan? Keskustelin tekstistä erään toisella paikkakunnalla asuvan pastoriystäväni kanssa. Hänestä teksti oli järkyttävä ja sain neuvoksi kirjoittaa piispalle. En nyt kuitenkaan jaksa lähteä taistelemaan luterilaisen teologian puolesta kovin järein asein. Sitä vastoin nostan asian tänne blogiini teille lukijoilleni pohdittavaksi.
Mitä ajatuksia seurakuntani pastorin kirjoittama teksti teissä herättää?

4 kommenttia:

  1. Tuosta olen kyllä aivan samaa mieltä kanssasi. Minulla ymmärrys lemmikkejä kohtaan loppuu jo siinä, kun niitä ruvetaan puhuttelemaan häneksi. Olkoon kissa tai koira tai mikä eläin tahansa kuinka rakas hyvänsä, minusta se on kuitenkin eläin ja siitä puhutaan se-pronominillä eikä se ole hän.
    Tuota pastorin sekoilua en kyllä jaksa hirveästi ihmetellä. Minusta tuo kirkon opetus tänä päivänä on niin "moniäänistä", että siihen sopii niin vl:en eksklusiivisuus kuin neitseestä syntymisen kieltäminenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin on kissa ja koira olleet aina se, ei koskaan hän. Ei minulla ole mitään sitäkään vastaan, että rukoillaan lemmikin sairastuessa sen paranemista, mutta ihan älyttömyyksiin ei pitäisi mennä.
      Joskus mietin sitä, että onkohan enää mitään asiaa, jota joku kirkon työntekijä ei suostuisi siunaamaan? Moniäänisyys kun alkaa olla jo niissä volyymeissä, että evankeliumin ääni hukkuu kaiken muun mölyn keskelle.

      Poista
  2. Kirjoitit aika keskeisiä asioita.

    "Teologiselta kannalta voi pohtia, onko kissalla sielu? Onko Jeesus kuollut kissojenkin puolesta? Pääsevätkö ne kissat taivaaseen, joiden puolesta rukoillaan?"

    Kristittyinä uskomme että Jumala on luonut kaiken elävän. Elämä on pyhää. Miksipä emme voisi kunnioittaa kaikkea elämää Jumalan luomana. Juuri meidän kyvyttömyytemme nähdä pyhyyttä kaikessa elämässä ja luonnossa on johtamassa meidät peruuttamattomaan ympäristökatastrofiin.

    Juuri nykypäivänä mielestäni olisi tarpeen alkaa kunnioittaa elämää pyhänä. Lemmikit voivat olla tavaton siunaus ja rikkaus ihmiselle. Toisen on ehkä helppo väheksyä ja luokitella tätä rikkautta "epäpyhäksi" Jumalan lahjaksi. Kaikki siunaus joka elämässäme on, on joka tapauksessa Jumalalta tullutta. Miksipä eivät siis myös vaikkapa rakkaat lemmikit.

    Esimerkiksi teologi ja pappi Pauliina Kainulainen, joka oli ehdolla myös taannoin Kuopion piispaksi, on kirjoissaan kuvannut elämän ja luonnon pyuhyyttä ja ihmisen vastuuta kristillisestä perspektiivistä.

    Niin, mitä ristiin ja ristinmerkkiin tulee... Risti on symboli, jota ei muuten heti alkuseurakuntien aikoihin edes käytetty. Alkuaan kristityt pitivät merkkinään kalan kuvaa. Elävää olentoa muuten!

    Ristin käyttö uskonnollisena symbolina oli saanut alkunsa muinaisessa Mesopotamiassa kaksi tuhatta vuotta ennen Kristusta. Myös Egyptissä tunnettiin risti uskonnollisena tunnuksena. Risti kristittyjen symbolina on siis ihmisten omalla päätöksellä käyttöön otettu vasta joskus 200 jKr. tai sen jälkeen.

    Mielestäni ristiä ei vahingoita se jos sillä kunnioittaa myös eläimiä ja luontoa kaikkinensa. Kristus kärsivänä jumalana kuvastaa sitä miten ihmiskunnan synnin (ahneuden ja itsekkyyden) seurauksena myös luonto ja eläimet joutuvat ahtaalle. Ristin merkin kautta voi hyvin myös kiittää Taivaan Isää näistä lahjoista, puhtaasta luonnosta ja elämää rikastuttavista lemmikeistä.

    Mutta en halua mitenkään loukata kun olet nähtävästi hieman eri mieltä. Kirkossamme on tilaa erilaisille käsityksille, ja hyvä niin. Jumalan Siunausta Sinulle! Terveisin Saana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnustavana kristittynä uskon, että Jumala on luonut kaiken ja elämä on pyhää. Kunnioitan myös aivan kaikkea elämää Jumalan luomana ja myös minun mielestäni lemmikit voivat olla suuri siunaus omistajalleen ja lähipiirille.
      Niin kuin yllä kirjoitin, myös minulla on ollut monia rakkaita lemmikkejä.

      Ristillä symbolina ei ole tunteita sen enenpää kuin kalasymbolillakaan. Eikä risti loukkaannu edes siitä, vaikka saatananpalvoja piirtää sen pilkaten ylösalaisin. Juttuni ydin ei ollut symbolien vahingoittamisessa eikä ristin käytössä itsessään.

      Juttuni ideana oli herättää ajatuksia siitä, onko teologisesti sopivaa haudata kissa samalla tavalla kristillisin menoin kuin kristitty ihminen. Kaltaiseni hengellisesti tiukkapipoiset ihmiset ovat olleet tyrmistyneitä kissansiunausseremoniasta yli seurakuntarajojen.

      Ja ei niinkään edes tapahtumasta itsessään vaan lähinnä siitä, että se on allekirjoitettu pappina, joka tekee asiasta ihan toisen, kuin jos joku kissanystävänä tunnettu maallikko tai pieni lapsi olisi noilla menoilla Kisunsa haudannut ja kuvannut asian yksityiskohtaisesti ja värikkäästi päivälehdessä.

      Et loukkaa minua yhtään mitenkään. :) Kuulun nimittäin siihen joukkoon ihmisiä, joka on sitä mieltä, että asioista saa ihan aidosti ja oikeasti olla eri mieltä - myös seurakunnassa. Muutoin en voisi tehdä sitä työtä jota teen.

      Kirkossamme on todellakin tilaa monille käsityksille. Liiankin monille. Pahoin pelkään, että käsitysten kirjo entisestään laajenee. Itselleni ei sekään ole mikään ongelma. Kun tie menee liian laveaksi, voi aina kääntyä kapeammalle polulle.

      Olennaista on se, mikä on määränpää. Jos katsoo Kristusta, joka on valo, ei voi eksyä.

      Poista