sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Virvotaan ja varvotaan

Palmusunnuntaina, Herran vuonna 2013. Jäisellä kadulla tallustelee ala-asteikäisiä lapsia korit ja koristeelliset oksat käsissään, noitahatut päässään. On vuotuinen virpomispäivä. Päivä, jonka traditiosta en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Luultavasti omasta kotikasvatuksesta tai tässä tapauksessa virpomiskasvatuksen puutteesta johtuen en osaa suhtautua myönteisesti pikku virpojiin. Meillä ei virvottu enkä ole siihen omia lapsianikaan opettanut.
Lapsuudessani pääsiäistä vietettiin perinteisesti hiljentymällä. Pääsiäisen monista pyhistä mustimpana, eli pitkäperjantaina, ei saanut mennä edes ulos leikkimään. Pitkäperjantai tuntui lapsena nimensä mukaisesti lähes ikuisuuden pituiselta. Mitään lapsen mielestä hauskaa ei saanut eikä voinut tehdä.

Varautuneisuuteni pieniin virpojiin on kasvanut vuosi vuodelta. Kotiväki muistaa varmasti ajan, kun ahdistuin aina ovikellon soidessa, enkä mennyt avaamaan. Tunsin itseni lievästi sanoen tyhmäksi. Nykyään hoidan asian aamusta. Käyn teippaamassa ovikellon päälle lapun kukonlaulun aikaan. "Ei virpojia kiitos". Miksi ihmeessä en tajunnut tehdä niin jo kymmenen vuotta sitten?

Tunnen lievää syyllisyyttä negatiivisesta asenteestani pikkuväkeä kohtaan. Olenko se ilkeä, kärttyinen täti, joka ei halua hyvän terveyden toivotuksia? Monien mielestä olen. En kuitenkaan ole enää vuosiin pystynyt sovittamaan virpomisperinnettä omaan pääsiäistraditiooni. Noidat eivät liity minun kristilliseen pääsiäiseeni, olivatpa kuinka hyviä, somia ja pieniä tahansa. Päinvastoin tuntuu ahdistavalta yhdistää noituus, loitsut ja makeisten kerjääminen palmusunnuntain hengelliseen sanomaan, Jeesukseen ja Jerusalemin tapahtumiin.

Jos ovilla kulkisi ihan tavallisesti puettuja lapsia, jakaen koristeltuja oksia ja toivottamassa Jumalan rauhaa sekä siunausta tulevalle vuodelle, avaisin oveni. Tarjoaisin heille mielelläni makeisia siunausten kera. Mutta näinhän tämä juttu ei mene ja jos menisikin, sitä varmasti paheksuttaisiin. Pikkunoitien loitsu on monille tarvetulleempi kuin Jumalan siunauksen toivotus.

Muutaman tunnin päästä voin käydä irrottamassa lapun ovikellon päältä. Iltapäivään mennessä pikkuväki mutustaa jo tyytyväisenä suklaamuniaan. Ne, jotka virpojista tykkäävät, voivat katsella iloisesti koristeltuja oksiaan maljakoissaan. Moni on tyytyväinen ja hyvä niin. Tosin joukossa saattaa olla muutama surullinen mummo, jonka tarjottavat eivät ole kelvanneet. Nykylapsi on trenditietoinen. Luin lehdestä, että eräskin mamma oli saanut dominokeksit silmilleen. Suklaamunat kelpaavat kyllä, mitä suurempi, sitä parempi. Mummo syököön keksinsä itse.


Odotan kiirastorstaita. Se on muutamien viimeksi kuluneiden vuosien saatossa alkanut koskettaa yhä enemmän. Kiirastorstain illan ehtoolliskirkko on minulle aivan erityinen kokemus. Ehtoollisen jälkeen alttari riisutaan alttarivaatteista ja puetaan mustaan. Urut hiljenevät ja kirkon valot himmenevät. Surumielinen tunnelma on käsin kosketeltavissa. Jos et ole vielä kokenut kiirastorstain iltamessua, niin käypä tänä vuonna. Uskoisin, että se herättää enemmän ajatuksia kuin luuletkaan.
Siunausta viikonloppuusi.

2 kommenttia:

  1. "Jos ovilla kulkisi ihan tavallisesti puettuja lapsia, jakaen koristeltuja oksia ja toivottamassa Jumalan rauhaa sekä siunausta tulevalle vuodelle, avaisin oveni. Tarjoaisin heille mielelläni makeisia siunausten kera. Mutta näinhän tämä juttu ei mene ja jos menisikin, sitä varmasti paheksuttaisiin. "

    Tämähän on se perinteinen ja oikea virpomistapa. Länsisuomalaiset luterilaiset ovat sekoittaneet itäsuomalaiseen/ortodoksiseen virpomisperinteeseen noidat. Itselleni opetettiin oikea tapa ja virvoin vain perheeni, kummini sekä ehkä pari läheisintä naapuria ja ihan tavallisissa vierailuvaatteissa. En koskaan kiertänyt ovilla kerjäämässä. Tosin ilmeisesti nykyisin jossain paheksutaankin, jos ei naamioidu jotenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei,

      Kiitos viestistäsi. Niinpä, sepä juuri olisi se perinteinen ja oikea virpomistapa. Tässäkin kaunis ja lämminhenkinen tapa on muuttanut muotoaan ihan joksikin muuksi, kuin mitä se on parhaimmillaan ollut. :-(

      Poista