lauantai 22. helmikuuta 2014

Keskimmäisitä keskimmäisin

Jos perheessä on kolmetoista tai viisitoista lasta, millaista on olla sisarussarjan seitsemäs tai kahdeksas lapsi? Onko erilaista syntyä suurperheen esikoiseksi, kuopukseksi tai keskimmäiseksi? Väittäisin, että on. Hyvinkin erilaista. Syntymäjärjestys on olennainen osa lapsen identiteettiä. Merkityksensä on myös sillä, mitä sukupuolta lapsi edustaa ja millainen sukupuolijakauma perheessä on.

Syntyminen perheen seitsemänneksi tytöksi tai seitsemänneksi pojaksi, ei välttämättä ole vanhemmille niin merkittävää kuin syntyä ensimmäiseksi pojaksi kuuden tytön jälkeen tai ensimmäiseksi tytöksi kuuden pojan jälkeen. Usein on kuitenkin niin, että molempia sukupuolia syntyy suurperheeseen melkoisen tasaisesti ja viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs lapsi ovat vain osa katrasta. He ovat "siltä väliltä".

Siinä missä vanhemmat ovat ehtineet antaa huomiota, hellyyttä ja huolenpitoa ensimmäiselle neljälle ja viidelle, voimat saattavat käydä vähiin seuraavien kohdalla, ainakin jos lapsia syntyy tiuhaan tahtiin. Tämä on ymmärrettävää. Niinpä lapset kuudennesta eteenpäin syntyvät hyvin todennäköisesti jo valmiiksi uupuneille vanhemmille. Lasta ei ehkä oikeasti haluta. Rukoillaan pitempiä synnytysvälejä ja elämän helpottumista.
Lapsi voi olla odotettu (toki, jos ehkäisyä ei käytetä), mutta toivottu ja kaivattu hän ei välttämättä ole.
"Meillä on kuusi alle kouluikäistä ... mutta voisihan sitä rankempaakin olla ..."
Vanhempien asenne näkyy lapsessa. Moni tulevan kirjamme informantti (suuren perheen keskimmäisiä lapsia) kertoo olleensa ei-toivottu.

Miksi juuri keskimmäisten tilanne on surkein? Entä sisarussarjan häntäpään lapset? Eikö heidän elämänsä pitäisi olla vielä vaikeampaa? Ei. Näyttäisi siltä, että näin ei ole. Pienimmillä lapsilla on perheessä oma erityinen paikkansa. He ovat pikkuisia, vauvoja, helliteltyjä ja hoivattuja. Usein pienimmät saavat syliä niin vanhemmiltaan kuin isommilta sisaruksiltaan.
Suurperheen pienten syntyessä vanhimmat sisarukset ovat päässeet yli murrosiän. Katraan pienimmät ja  kuopus eivät tunnu siinä mielessä kilpailijoilta kuin keskimmäiset aikoinaan olivat.  Hoivaviettikin alkaa herätä. Pieniä on kiva sylitellä ja helliä.

Keskimmäiset ovat väliinputoajia.

He ovat jääneet aina perheen isojen varjoon, jotka ovat luoneet oman "tiiminsä" ja kulttuurinsa. Isot saavat vastuuta ja vapauksia. Keskimmäisillä on aina ollut vielä pienempiä pikkusisaruksia, joiden halut ja toiveet ovat usein menneet keskimmäisten edelle. Pienimmät saavat aina ensin. Keskimmäiset ovat liian isoja saadakseen valita ensimmäisenä, mutta liian pieniä voidakseen päättää. Keskimmäisenä ei kelpaa isojen ryhmään, mutta kuitenkin liian suuri ollakseen yksi pienistä. Rankinta on olla keskimmäisistä keskimmäisin. Ei ole iso - ei pieni ... yksi katraasta, usein tuntuu että on vain se ylimääräinen.

Yllä olevat ajatukset lähtevät kirjaamme varten tulleesta haastattelumateriaalista. Tekstiä ei voi missään nimessä yleistää, vaikka kuvailtu on ollut todellisuutta lähes poikkeuksetta jokaisen perheen keskimmäisiksi syntyneen informanttimme lapsuuskodissa.
Lisäksi lasten tilanteeseen vaikuttaa myös vanhempien jaksaminen. Mitä useammin vanhemmat jaksavat ottaa keskimmäiset huomioon, hellittäväksi ja syliin, sitä paremmin nämä lapset voivat. Sylitelkää keskimmäisiänne!    

6 kommenttia:

  1. Avartavaa ajatella lapsen sijoittimista perheissä jossa todella on enemmän kuin kolme lasta. Etenkin kun ei ole lestaadiolaista taustaa ja itsellä on vain nuo kolme ihanaa tyttöä.
    Muistan järkyttyneeni kuullessani opiskeluaikanani, että jo kolme lasta voi olla riskitekijä nuoren syrjäytymisessä! Tämän tiedon todenperäisyyttä nykyään en tiedä, itse opiskelin n. 12v sitten. Mutta jos se yhtään pitää paikkansa suurlapsisissa perheissä heitä olisi monta.
    Vaikka meillä on vain kolme tyttöä, ja kaikki ovat hyvin erillaisia, muistan aina olleeni huolestunut keskimmäisen selviämisestä. Onneksi hän on ollut se ns. helppo lapsi, joskin kaikkein ujoin ja arin.
    Toisaalta hänellä oli aina seuraa ensin isosiskosta joka piti huolta ja sitten myös nuorimmasta sisarestaan, joka hänkin vähän huolehti keskimmäisestä. Eli olisiko hänen paikkansa kuitenkin paras meidän perheessä... Hänestä olisi helposti tullut ns.näkymätön lapsi ellei sitä olisi jotenkin huomattu.
    Toisaalta voisiko ajatella, että suurperheissä lapset kasvattavat toinen toisiaan. Lienee kuitenkin tärkeää vanhemoien yhteen hiileen puhaltaminen ja ennen kaikkea heidän jaksamisensa.Onneksi he aloittavat lapsien saannin jo nuorena näissä suurperheissä. Itse en olisi selvinnyt näinkään jos olisi yksikin lapsi lisää, toki olin jo melko iäkäs kun ensimmäisen sain.
    Mielenkiintoisia nämö blogisi ☆
    Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi. On tullut pohdittua viime aikoina tulevan kirjan myötä todella paljon tätä keskimmäisten lasten asemaa. Vaikuttaa siltä, että keskimmäisillä olisi keskimääräistä vaikeampaa. Paljon tietysti riippuu lasten luonteesta ja sukupuolijakautumasta.

      Aivan, suurperheissä lapset kasvattavat myös toinen toisiaan.

      Minun mielestäni ei ole "onni", että lasten tekeminen aloitetaan nuorena. Jos äiti on hedelmällinen eikä aloita jossain vaiheessa ehkäisyä, lapsia voi tulla vielä hyvin iäkkäänä. Moni saa kuopuksen lähempänä viittä- kuin neljääkymmentä.

      Poista
  2. Minä synnyin pitkästi yli kymmenen lapsen perheeseen viidentenä lapsena. Minua ennen kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Minun jälkeeni tuli poika. Tästä seurasi, että olin aina yksinäinen susi: vanhemmat tytöt eivät huolineet minua leikkeihin, koska olin heitä sen verran nuorempi, ja pojat eivät huolineet, koska olin tyttö. (Varhaislapsuudessa sentään kai jollain lailla kelpasin, mutta n. 5-vuotiaana olin jo "liian tyttö".) Tämä rooli on seurannut minua koko elämäni, en ole laumasielu vaan enemmän oman tieni kulkija.
    Lisäksi ei ole ollut aina helppoa olla sieltä "keskivaiheilta". Huomiota ei tosiaankaan aina saanut yksilönä vaan usein ihan vaan osana sitä suurta lapsijoukkoa.
    Myös meidän perheessä tämän tekstisi sanoma on pätenyt ihan täysin: vaikeinta on ollut keskivaiheilla syntyneillä - olemme oireilleet myös lapsuuttamme kaikkein eniten. Osa on jopa joutunut hyväksikäytön uhriksi (ei perheenjäsenen taholta) :'( Kaikki ihan vaan sen takia, että he ovat olleet liian paljon oman onnensa nojassa!
    Nuorimmat ovat saaneet valtavasti rakkautta isosisaruksilta, mutta vanhempiin useimmilla on etäiset välit.
    Toisaalta erittäin vaikeaa on ollut myös sisaruskatraan vanhimmalla, joka on ehkä vahvimmin joutunut jo lapsena varaäidin rooliin suuressa perheessä kaikkien muiden ollessa vielä pieniä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenteistasi. Tekstisi kuulostaa niin tutulta. Informanteilta tulleiden kirjeiden perusteella pystyin jo loppuvaiheessa melkoisen hyvin arvaamaan heidän paikkansa sisarussarjassa.
      Vaikka lapsen luonne on merkittävä tekijä, väitän että syntymäjärjestys on vähintään yhtä tärkeä.

      Mitä enemmän paneudun tähän aiheeseen, sitä vakuuttuneempi alan olla siitä, että jonkun olisi syytä alkaa tutkia tätä aihetta enemmänkin. Käsittelemme kirjassamme aihetta muutamissa luvuissa, mutta kovin syvälle pohdintoihin ei ole mahdollisuutta ja materiaalia on kuitenkin suhteessa melko vähän.

      Toivottavasti vaikkapa joku graduntekijä kiinnostuu teemasta. :-)

      Poista
  3. Kyllä on omassakin lapsuudenperheessä nämä roolit kuin oppikirjasta. Itse jouduin veljen kuoltua vanhimman lapsen asemaan ja olen aina kärsinyt kriittisyydestä ja ylikorostuneesta vastuuntunnosta sisariani kohtaan. Keskimmäinen sisar sairastui jo nuoruusiässä skitsofreniaan, ja nuorimmainen oli hyvin levoton nuorena.
    Itsellä on kolme aikuista poikaa. Hm, pitääkin miettiä heitä tämän tiedon valossa.
    Onpas mielenkiintoinen kirja tulossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei. Kiitos kommentista. Varmasti roolit pätevät useammissa perheissä. Lainasin juuri kirjan Vanhin, nuorin vai katraan keskeltä. Olen sen aikaisemminkin lukenut, mutta tällä kertaa tekstiä tulee katseltua myös suurperheiden perspekstiivistä. Kirjassa nostetaan esille todella hyviä ajatuksia sisaruudesta. Kirjoittaja on ruotsalainen kasvatustieteilijä, joka on erikoistunut tutkimaan sisaruutta.

      Kirjaprojektimme on tuonut monia uusia oivalluksia, mutta on aiheena erittäin raskas. Itse olen pitänyt ennen suurperheitä melko yksipuolisesti upeina kasvupaikkoina, mutta nyt on paljastunut, että kiiltokuvalla on se toinenkin puoli.

      Toivon, että tuleva kirjamme voisi ravistella rakenteita sen verran, että epäkohdat ja ongelmat huomattaisiin ja niihin puututtaisiin ... mahdollisimman nopeasti.

      Poista