perjantai 7. joulukuuta 2018

Valeuutisia vai uutisista valehtelua?

Helsingin Sanomien kotimaan uutisessa käsiteltiin uskonliikkeiden suhtautumista rokotuksiin, elinsiirtoihin ja verensiirtoon. Artikkeliin on haastateltu UUT:n toiminnanjohtaja Joni Valkilaa sekä Jehovan todistajien tiedottajaa Veikko Leinosta.

Joni Valkila kommentoi Jehovan todistajien verensiirtokieltoa: "Jos he nyt sanoisivat, että oikeastaan Jumala salliikin verensiirrot eivätkä ne olekaan syntiä, he tavallaan tunnustaisivat, että tuhannet ihmiset ovat kuolleet ja vammautuneet turhaan."

Myöntääkö tiedottaja Veikko Leinonen, että verensiirtokielto on aiheuttanut uhreja? Ei. "'Valeuutisia', Leinonen sanoo verensiirtokiellon takia kuolleista ja vammautuneista."

Kumpi haastatelluista puhuu totta ja kumpi puhuu "totta"?

Veikko Leinosen väite on sikäli mielenkiintoinen, että järjestön omassa Herätkää -lehden kansikuvassa vuodelta 1994 on kolme lasta, jotka kuolivat verensiirtokiellon seurauksena.
Onko kyseinen Jehovan todistajien omassa lehdessä oleva uutinen siis valeuutinen?
Vai tarkoittaako Leinonen etteivät kuolleet ole olleet uhreja? Myöntääkö hän kuolemat jos kysyttäisiin, onko kielto synnyttänyt marttyyrejä? Eihän Isiskään pidä itsemurhaiskuissa itsensä tappaneita uhreina vaan uskonsankareina.

Vaikuttaa jälleen siltä, että toimittajat eivät osaa esittää tarpeeksi tarkkoja kysymyksiä. Jos toimittaja pitäisi ruislimppua kädessään ja kysyisi "onko tämä leipä?" hän voisi saada vastaukseksi että "ei, se ei ole reikäleipä".

Vastaus olisi tavallaan totta, mutta ei vastaisi esitettyyn kysymykseen. Jotta kiemurtelu, saivartelu ja puolitotuuksien kertominen loppuisi, kysyjän olisi osattava kysyä niin yksityiskohtaisia kysymyksiä, että asian vierestä vastaaminen ei onnistuisi. Mikäli ei osaa itse muotoilla tarpeeksi suoria ja selkeitä kysymyksiä, kannattaa käyttää apuna niitä, joilla on enemmän tietopohjaa todistajuudesta.


Herätkää (22.05.1994):
"Hänen sairautensa? Aivan. Se alkoi maaliskuussa 1993 Adrianin ollessa 14-vuotias. Hänen mahalaukustaan löytyi nopeasti kasvava kasvain. Lääkärit halusivat ottaa koepalan, mutta koska he pelkäsivät liiallista verenvuotoa, he sanoivat, että verensiirto voi käydä välttämättömäksi. Adrian ei suostunut ottamaan verta. Hän oli järkähtämätön. 
Hän sanoi kyyneleet silmissään: ”En voi elää rauhassa itseni kanssa, jos minulle annetaan verta.” Hän ja hänen perheensä olivat Jehovan todistajia, jotka kieltäytyvät verensiirroista niillä perusteilla, jotka löytyvät Raamatusta - - "



Keskimmäinen kuvan lapsista on Adrian. Hän kuoli 13. syyskuuta 1993. Kuollessaan hän oli vasta viisitoistavuotias.

Verensiirtokieltoa valvoo sairaalayhteyskomitea. Sitä Veikko Leinonen kommentoi Helsingin Sanomissa seuraavasti: "Ne tuovat tietoa vaihtoehtoisista hoitomenetelmistä. Ne eivät ole poliiseja, jotka vahtivat, että pysytään uskossa."
Totta vai tarua? Totta, tavallaan.

Sairaalayhteyskomiteassa ei nimittäin ole poliiseja. Se koostuu seurakunnan vanhimmista, jotka vahtivat, että pysytään uskossa.
Voisi olettaa, että järjestöllä, joka sanoo olevansa moraalisesti ylivertainen, olisi rohkeutta myöntää ongelmat, joita oma raamatuntulkinta aiheuttaa. Tiedottaja Leinonen voisi aloittaa karttamisesta ja vaikkapa verensiirtokiellosta ja sen aiheuttamista kuolemista.


Todistajien kannalta surullista on se, että aina ei ole vaihtoehtoja. Verta ei voi korvata keinotekoisilla aineilla.
Myös fraktiokysymys on nykyään saivartelua. Fraktiot otetaan kokoverestä, jonka joku toinen ihminen on luovuttanut tapahtumassa, jota kutsutaan verenluovutukseksi. Fraktiot otetaan kokoverestä.
Jos Jumala olisi kieltänyt banaanien syömisen, saisiko banaanin sisuksen syödä, jos poistaa kuoren syömättä ja pilkkoo banaanin pieniksi palasiksi? Tuskin. On hyvä asia, että todistajat sallivat veren osien käytön, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kyse on edelleen verestä.
On tekopyhää ja valheellista väittää, etteivät fraktiot ole verta.

Lisää tietoa todistajien verikysymyksestä löytyy kirjastani Vartiotornin varjossa.


lauantai 1. joulukuuta 2018

Itsetuhoisuus, junat ja jehovantodistajuus

Tämän aamun Helsingin Sanomat käsitteli artikkelissaan itsemurhia otsikolla Ihminen junan edessä. Tekstissä pohdittiin syitä junan alle jättäytymiselle ja keinoja, jolla itsemurhia voitaisiin estää. Artikkelin mukaan arviolta 90 % radalla kuolleista on jäänyt tahallisesti alle. Loput kuolemantapaukset ovat olleet todennäköisesti vahinkoja.

Blogitekstini otsikossa yhdistän itsetuhoisuuden ja Jehovan todistajat. Otsikkovalinta on tietoinen ja sillä on perustelunsa. Kolmen eri tietokirjani aineistossa sekä vuonna 2010 kirjoittamassani gradussa on nähtävissä se, että itsetuhoiset pohdinnat ja itsemurhat ovat valitettavan yleisiä juurikin Jehovan todistajien järjestön jäsenille ja järjestöstä irtautuneille.

Aamun Hesari sai minut palaamaan viimeisimmän kirjani Pyhät, pahat ja pelokkaat aineiston ääreen. Kirjaani on haastateltu kymmeneen eri uskonnolliseen yhteisöön kuuluneita henkilöitä. Suurin ryhmä on todistajataustaiset, joita kirjassa on informantteina 23.
Kyseiseen kirjaan keräämäni haastatteluaineiston perusteella moni entinen todistaja tiesi useita itsemurhan tehneitä tai sitä yrittäneitä todistajia / todistajien järjestöstä irtautuneita.

Viidestä haastattelukirjeestä löytyy maininta junasta itsemurhavälineenä. Jokainen maininnoista on jehovantodistajataustaisen kirjeestä.
Minulle on kerrottu, että todistajien seurakunnasta lähteminen, hylätyksi ja kartetuksi joutuminen on saattanut tuntua niin raskaalta ajatukselta, että kuolemakin on voitu kokea helpompana vahtoehtona. Kun pohdintaan lisää todistajuuden oppikäsityksen siitä, että kuolema on haihtumista ikuiseen olemattomuuteen, lähtö oman käden kautta voi houkuttaa masentunutta.
Vieläpä niin, että itsemurhan kautta lähteneellä todistajalla ajatellaan olevan pieni mahdollisuus tulla ennallistetuksi paratiisiin. Niillä jotka eroavat tai erotetaan seurakunnasta, on todistajien järjestön tulkinnnan mukaan edessä vain tuho ja kivulias kuolema (teurastetuksi tuleminen) ihan pian tulevassa Harmagedonissa.

Ei ihme, että kuolema houkuttaa masentunutta, ahdistunutta tai uskonsa suorittamiseen uupunutta todistajaa, jos päiviensä päättäminen voi olla mahdollinen portti tuhatvuotiseen paratiisiin.

Liitän tähän lainaukset edllä mainituilta viideltä todistajataustaiselta haastatellulta. Lisää pohdintaa itsetuhoisuudesta löytyy kirjoistani.

"Tiedän yhden naisen, joka teki itsemurhan hyppäämällä junan alle." Nainen oli Jehovan todistaja.
"Oon istunut junanraiteiden päällä - -" Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan itsetuhoinen.
"Olen miettinyt itseni tappamista. Olen seisonut juna-asemalla miettien junan alle hyppäämistä." Itsemurhaa pohtinut entinen Jehovan todistaja.
"- - koetin kerran puhua äidilleni siitä, että ajattelin joka kerta junaradan ylittävällä sillallani, että miltä tuntuisi hypätä junan eteen. Keskustelusta ei tullut mitään, äitini oli vaihtelevasti vain vihainen tai välinpitämätön." Entinen todistaja, jolla oli itsetuhoisia ajatuksia jo nuorena.
"Kerran odotin satunnaista pikajunaa [- -] asemalla. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos siitä olisi porhaltanut pikajuna silloin. Sitten puhelimeni soi, ja tyttäreni käski minun mennä kotiin. Tuo on ollut sellainen elämäni pohjakosketus." Entinen todistaja, joka oli todistaja-aikanaan masentunut.

Otan vielä yhden lainauksen kirjastani Pyhät, pahat ja pelokkaat. Lainauksessa kiteytyy edelläkin mainittu itsetuhoisten ajatusten ydin:

"Itsemurhan voi ajatella johtuvan ihmisen heikkoudesta ja mielenterveysongelmista, mutta eroaminen on aina merkki ihmisen syvästä pahuudesta. [...] Koska itsemurha tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin järjestöstä eroaminen, en ihmettele, jos joku haluaa säästää esimerkiksi perheensä eroamisen häpeältä. Kuoleman voi antaa anteeksi, eroamista ei anneta anteeksi, ellei palaa takaisin järjestöön." Nimimerkki Liekki (jehovantodistajuus)

Heitän nyt 'pallon' Vantaalle Tikkurilaan, Jehovan todistajien haarakonttorille. Olisiko teillä syytä vakavasti pohtia järjestönne itsetuhoisuutta? Miten voisitte auttaa masentuneita ja estää, ettei enää tulisi yhtään turhaa kuolemaa?
Löytyisikö ratkaisu armosta ja armahtamisesta, anteeksi antamisesta ja lähimmäisenrakkaudesta niin että sisaria ja veljiä rakastettaisiin heidän itsensä vuoksi eikä heidän suoritustensa perusteella?

Ettei kenenkään tarvitsisi miettiä enää järjestöstä irtautumisen vaihtoehtona junan alle hyppäämistä. Miten on?


maanantai 1. lokakuuta 2018

Avoimia kysymyksiä Veikko Leinoselle

Arvoisa Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen. Otan yhteyttä nyt näin blogini kautta, kun en ole yrityksistäni huolimatta päässyt virallisen median kautta tilanteeseen, jossa voisin esittää teille tarkempia kysymyksiä järjestönne karttamispolitiikasta ja siitä, miksi lehtiin antamanne vastaukset ovat täydellisesti ristiriidassa järjestönne käytäntöjen kanssa.

Ohessa on muutama avoin kysymys, johon toivon teidän vastaavan. 

Toivon myös, että joku lehden toimittaja ottaa kopin näistä kysymyksistä. Ja kun seuraavalla kerralla karttamisaihe nousee otsikoihin, toimittaja osaisi kysyä muitakin kysymyksiä kuin: "Karttavatko todistajat entisiä jäseniään".

Tiedottaja Leinonen:
1) Mitä tarkalleen ottaen tarkoitatte sanoilla inhimilliset ja humanitääriset yhteydet? Onko joitain arkielemään kuuluvia (ei hengellisiä) asioita, joka eivät ole inhimillisen yhteyden piirissä? 
Jos on, niin mitä ne ovat?

2) Saako Jehovan todistaja äiti vastata erotetun lapsen puhelinsoittoihin ja sähköposteihin?

3) Onko aktiivisille Jehovan todistajille luvallista tervehtiä kadulla entisiä kasteella käyneitä todistajia, jotka ovat erotettu seurakunnasta tai jotka ovat itse irtautuneet järjestöstä?
Saako sanoa hei ja keskustella säätilasta sekä vaikka perheen kuulumisista niitä näitä, jos keskustelu ei liity hengellisiin asioihin?

4)  Voiko aktiivi Jehovan todistaja käydä sienimetsässä tai poimimassa marjoja yhdessä erotetun todistajan kanssa?

5) Miten järjestönne suhtautuu niihin todistajiin, jotka kyläilevät erotettujen ja eronneiden (kastettujen) todistajien luona? Onko kyläily sallittua, jos hengellisistä asioista ei puhuta?
Tuleeko seurakunnan taholta seuraumuksia, jos kyläilyt tulevat ilmi?

6) Onko jotain normaaliin inhimilliseen  (ei hengelliseen elämään) kuuluvia toimia, joita pois lähteneiden (kastettujen järjestöstä irtautuneiden) kanssa ei saa tehdä jos on itse aktiivitodistaja? 
Saako käydä lenkillä, uimassa, elokuvissa, kuntosalilla, ulkoiluttamassa koiraa, valokuvausreissulla, patikoimassa ... jne?

Sillä jos karttamista ei ole, niin kaikki edellä mainitut asiat ovat täysin sallittuja. Vai mitä?
Kauniskin asia voi olla epäterve tai hengenvaarallinen

Toivoisin, että voisitte vastata näihin kysymyksiin tiedottajan ominaisuudessa jossain yhteydessä. Jos nimittäin on, niin kuin sitkeästi väitätte, ettei irtautuneita tarvitse karttaa, niin kentällä asiaa ei todellakaan tiedosteta. Harhaluulo siitä että irtautuneita on kartettava, on vallitseva käsitys kaikilla todistajilla, paitsi ilmeisesti teillä siellä Tikkurilan haarakonttorissa.

Esimerkiksi ne omat sukulaiseni, jotka ovat Jehovan todistajia, ovat sitä mieltä että pois lähteneitä pitää ehdottomasti karttaa. Niinpä olisi kaikkien parhaaksi, jos voisitte nyt tarkentaa, mitä tarkoitatte sillä, että yhteydenpito on sallittua. Voitte jopa pelastaa jonkun hengen, hänen joka pohtii itsetuhoisia ajatuksia, kun jt-sukulaiset noudattavat karttamisoppia, jota ei ehkä olekaan.

Henkilökemiaan ei kannata nyt vedota. Kun äiti soittaa järjestöstä eronneelle lapselle ja itkee puhelimessa, että en saa pitää sinuun yhteyttä ennen kuin olet taas mukana "totuudessa", niin kyse ei todellakaan ole siitä etteikö äiti haluaisi viettää aikaa lapsensa kanssa.
Äiti uskoo karttamisen olevan ainoa tapa toteuttaa vanhemmuutta.

Yksinkertaisesti kysyttynä:
Jos karttamista ei ole, miksi ette tiedota siitä kokouksissanne, ettei äitien tarvitsisi itkeä, kun he luulevat ettei aikuisia lapsia tai lastenlapsia saa enää tavata? 

Ja jos karttaminen on virallinen oppinne, niin kuin lähestulkoon kaikki tai jopa kaikki rivitodistajat uskovat, miksi sitä ei voi vihdoinkin myöntää todeksi?

perjantai 20. lokakuuta 2017

Tuhlaajapojan kyykytystä


Sain luvan julkaista kuvan alla olevan tekstin, josta käy ilmi, millä tavalla sairasta ihmistä nöyryytetään järjestössä joka pitää itseään moraalisesti ylivertaisena ja rakkaudellisena. Kyseessä on sähköpostikeskustelu Jehovan todistajien vanhimmistoon kuuluvan henkilön ja läheisestään huolestuneen henkilön välillä. Korostukset lisätty.

Keskustelu alkaa tilanteesta, jossa vakavaa sairautta poteva henkilö on erotettu seurakunnasta katumuksestaan huolimatta. Ensimmäisen viestin lähettämisen aikaan erotettu oli käynyt säännöllisesti kokouksissa jo yli vuoden, mutta armoa ei ole annettu. Katumus ei ole riittävää.

Erotetun asema Jehovan todistajien seurakunnissa ei ole helppo, sillä todistajia kielletään puhumasta järjestöstä irtautuneiden kanssa. Tervehtiminen on kiellettyä, eikä ole sallittua edes istua erotetun vieressä seurakunnan kokouksissa. 
Tilannetta voisi verrata spitaalisten kohteluun Jeesuksen aikana tai kastittoman asemaan Intiassa.

Sopiiko Jeesuksen vertaus tuhlaajapojasta tällaiseen käytökseen? Käskikö Jeesus kyykyttämään katuvia puoli vuotta, vuoden tai puolitoista? Kenen etua kiusaaminen palvelee? Jumalanko? 
Jotta kysymykset eivät jäisi avoimiksi todetaan, että Jeesuksen vertauksessa isä juoksi tuhlaajapoikaa vastaan ja katuva poika sai asemansa takaisin välittömästi kotiin palattuaan. Pidettiin jopa juhlat!

Jeesus ei opettanut nöyryyttämään katuvia. Erotettujen kyykyttämisen tarkoituksena on herättää pelkoa ja alistaa ihmisiä järjestön mielivaltaan. Kiusaaminen on kaukana lähimmäisenrakkaudesta ja Jumalan palvelemisesta, sairaan henkilön kiusaamisesta puhumattakaan.
Marjoistaan puu tunnetaan. Toiset marjat ovat happamia, jotkut ovat jopa syömäkelvottomia. Millaisessa puussa sinä kasvat?

 .
Joulukuussa 2014

Huolestuneen läheisen viesti
Hei,
Anteeksi, etten pystynyt jäämään kurssille. Mulla on viimeinen reilu vuosi ollut tosi rankkaa eikä huonot uutiset tunnu loppuvan. Jouduin aloittamaan kokopäivätyön pari viikkoa sitten ja se tarkoittaa sitä, että joudun lopettamaan tienraivauksen. Lisäksi on epäilys vakavasta sairaudesta. En ole kertonut siitä vielä kenellekään, edes lapsille, joten en pystynyt puhumaan siitä tänään kasvotusten. Näiden lisäksi vielä lukematon määrä pienempiä vastoinkäymisiä, jotka ovat vieneet minulta voimat.
Joka tapauksessa halusin kertoa siitä N:n sairaudesta, koska haluaisin varmistua, että se on tiedossa, kun tehdään päätöksiä.
N:llä on suuria vaikeuksia keskittyä keskusteluun, tämä on varmasti näkynyt [oikeus]komiteassa syyskuussa viime vuonna [2013]. Nykyään hänelle on määrätty avustaja vähänkään tärkeämpiin keskusteluihin.
Minun oli vaikea jo silloin viime vuonna ymmärtää, että katuva erotetaan. N on myös osoittanut katumuksensa käymällä koko ajan, tähän asti, säännöllisesti kokouksissa. Hän anoi takaisin elokuussa ja sai nyt joulukuussa vastauksen, että odota vaan. Nyt kun sairaus tiedetään, niin tuntuu kohtuuttomalta, ettei hänelle vieläkään osoiteta armoa. Tässä linkki, jossa kerrotaan oireista. - -  
Kaikkia oireita N:llä ei tietenkään ole. [Tämän aivotoimintaan vaikuttavan sairauden] allehan laitetaan suuri joukko erilaisia sairauksia.
Mutta nyt jätän asian veljien ja Jehovan käsiin. Eniten stressaa tämä oma tilanne ja yritän nyt keskittyä siihen, että saan itseni edes jonkinlaiseen kuntoon.
t. X



Veli vanhimman vastaus
Moikka X
Hoidetaan asiaa eteenpäin. Yritä sinä jaksella. Jehova kyllä kannattelee. Olisi kiva nähdä, jos jaksat tulla huomenna.
t. Y



Maaliskuussa 2015

Hei,
Haluaisin kysäistä, onko tämä N:n asia edennyt mitenkään.
Nyt on puolitoista vuotta kulunut erottamisesta, N käy kokouksissa ja elelee omaa yksinäistä arkeaan, koska ei voi olla kenenkään kanssa tekemisissä. Tilannehan on se, että N on eläkkeellä sairaudestaan, joten hänellä ei ole edes työn kautta ihmiskontakteja.
Miten pitäisi edetä? Voiko N hakea uudelleen takaisin? Milloin? 

N oli ymmärtänyt veljien puheesta, että vähään aikaan ei kannata hakea. Tuntuu aika erikoiselta viestiltä. Voiko se pitää paikkansa?
Viime aikoina kokouksissa on ollut paljon tuhlaajapoikavertauksesta. Täytyy sanoa, että vähän ahdistaa kuunnella ohjelmia siitä, kuinka armoa osoitetaan heti kun katuu ja samaan aikaan päällä on tilanne, jossa asia ei ihan näin tunnu olevan. 

t. X


Veli vanhimman vastaus
Moikka X
Ymmärrän huolesi N:n suhteen. Ikävää, että hänellä on sairaus joka rajoittaa hänen toimintaa. Ymmärrän, toivoisit, että N pääsi pian takaisin toimintaan. Veljet varmasti tekevät parhaansa asian hoidossa ja pyhä henki kyllä ohjaa asioiden kulkua. Armoa on, kun veljet ottavat yhteyttä ja kannustavat erotettua palaamaan ja oikaisemaan asiat Jehovan kanssa.  
Silloin kuin poikkeama on suuri vanhurskauden tieltä, myös vaaditaan aikaa, että poikkeaman määrän palaa takaisin sekä asenteeltaan että toimilta. Täytyy myös huomioida ystävien tunteet asiassa. Luota siihen, että asia on täysin Jehovan ja Jeesuksen hallinnassa. Sitä ohjausta veljellinen kuuntelevat ja sitä mekin haluamme. N voi itse ottaa yhteyttä veljiin, jos hänellä on siihen tarvetta. Odotetaan Jehovaa tässä asiassa ja pidetään itsemme lähellä Jehovaa.
Jaksamista sinulle
t. Y


Jatkoviesti edelliseen
Ikävä kyllä [seurakunnan] veljet eivät ole ottaneet yhteyttä N:n, eivätkä minuun. [Seurakunnan] veljet eivät kertaakaan kysyneet minulta, miten voin. Mietin monesti, että mitähän ihmiselle pitää tapahtua, että joku huolestuu.  
- - Itse koen kyllä, että mukana taitaa olla erään veljen henkilökohtaista suuttumusta. Huomasin sen selvästi. Lisäksi tietysti veljillä ei ollut tietoa N:n sairaudesta, kun asiaa käsiteltiin. - - hän ei sairaana ikävä kyllä osaa tai uskalla lähestyä niin kuin pitäisi.  - - pääkoppa ei toimi niin kuin normaalilla.
Mutta ok, jätetään asia tähän. Ei tarvitse vastata. Toivotaan että N kestää.
t. X


Veli vanhimman vastaus
Moikka
Ikävä kuulla, että veljet eivät ole huomioineet sinua ja kyselleet vointiasi. Pyydän veljiä tekemään siten. Jaksamista kovasti sinulle ja Jehovan kannattavaan tukea.
t. Y

. . .

torstai 29. kesäkuuta 2017

Näetkö hengellisiä painajaisia?

Maailmanloppu, demonit, riivaajat, helvetti, Harmagedon, ylöstempaus, paholainen ...

Ahdistava hengellinen yhteisö voi heijastua uniin. Mitä enemmän yhteisö tuo opetuksessaan esille lapsia pelottavia elementtejä, sitä todennäköisemmin uhkakuvat siirtyvät myös mielikuviin ja yölliseen maailmaan.

Kirjoittaessani viimeisintä tietokirjaani Pyhät, pahat ja pelokkaat eräs haastattelukysymysten aihe oli painajaiset. Noin puolet kirjani 67 informanteista (23 henkilöä) oli jehovantodistajataustaisia. Heistä 18 henkilöä kertoi nähneensä / näkevänsä hengellisiä painajaisia. Lähes jokainen heistä oli kasvanut Jehovan todistajien yhteisössä. Aikuisiällä yhteisöön liittyneillä painajaisia ei juurikaan ilmennyt.

Tein pienen vertailevan kyselyn myös netin kautta. Tulosten antamien viitteiden perusteella vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä painajaisten määrä oli huomattavasti vähäisempää kuin todistajilla. Näin oli yllättävää kyllä siitä huolimatta, että lestadiolaisuudessa opetetaan helvetistä ja tulimerestä.

Millaisia painajaisia Jehovan todistajat näkevät? Alla on otteita kirjasta Pyhät, pahat ja pelokkaat:

"Vieläkin Jehovan todistajissa nimellisesti mukana oleva nimimerkki Enkelinkyynel kertoo nähneensä paljon Harmagedoniin liittyviä unia, joissa Jumala tuhosi maailman eri tavoin. 
Hän ei koskaan selvinnyt tuhosta. Yhdessä unessa hän yritti mennä valtakunnansalille, mutta ovet suljettiin eikä häntä päästetty sisään. Toisessa, noin 10-vuotiaana näkemässään unessa hän kertoo olleensa pää pölkyllä isovanhempien mökillä ja kokeneensa kaulansa katkaisun, Hän näki myös aidontuntuisia unia, joissa paettiin vainoja tunneleita pitkin. Vaatteiden sisään oli sullottu Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, koska niitä haluttiin suojella. Enkelinkyynel uskoo, että puheet toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista, Raamattujen salakuljettamisesta vankiloihin ja keskitysleireihin, siirtyivät lapsuuden uniin. Hänkään ei kertonut painajaista vanhemmilleen.

Nimimerkki Lilja kertoo nähneensä painajaisia koko ikänsä. Hän kuvailee osallistuneensa unessaan omiin hautajaisiinsa, jotka pidettiin valtakunnansalilla. Lilja on niin ikään joutunut pohtimaan unimaailmassa useasti, vielä aikuisenakin, mitä pitää pakata mukaan sotaa paetessa. Hän kertoo pohtineensa aina unien aikana, onko kyse tavallisesta sodasta vai Harmagedonista. Lapsuusaikoina Liljan Harmagedon-unet keskittyivät siihen, miltä Harmagedonissa oleminen tuntuu. Aikuisuudessa, noin 19-vuotiaasta eteenpäin alkaessaan irtautua uskosta unet keskittyivät siihen, miten Harmagedonista voisi selviytyä käytännön tasolla. Painajaisissa hän pohti, pitäisikö yrittää huutaa Jehovan nimeä ääneen. Olisiko mahdollisuutta pelastua, vaikka olisi jo lähes käytännössä hylännyt uskonsa?


Jehovantodistajuuden jättänyt nimimerkki Okra toteaa kirjeessään, että hän luuli pahojen unien aiheuttaman pelon olevan normaalia elämää. 
Harmagedon-unet ja tapetuksitulemisunet ovat olleet pahimmillaan jokaviikkoisia. Näen edelleen jaksoittain paljon painajaisia, vaikka ne ovat viime vuosina vähän hellittäneetkin.
Demoniuniakin olen nähnyt tavan takaa, enkä ole lapsena puhunut niistä kenenkään kanssa. Heräsinkin todella usein sänkyni alta, kun olin unissani ryöminyt piiloon. Se oli niin yleistä, että luulin sen olevan ihan normaalia, varsinkin kun se ei tuntunut kiinnostavan ketään muutakaan, esimerkiksi aikuisia.
Okra"   (s.212-213)

Haastattelemani henkilöt kertoivat, ettei painajaisista voinut puhua kotona. Tuntui väärältä pelätä Harmagedonia, sillä sitä piti odottaa innolla. Miten olisi voinut kertoa vanhemmille, että odotettu ja toivottu asia tuotti painajaisia?