Pelkojen sävyttämä lapsuus jehovantodistajana - vanha teksti, muokattu

Sähköpostini kautta tullut pelkokokemus: 

Tekstin lähettänyttä henkilöä ei ole haastateltu kirjoissani, mutta pelot ovat samantyyppisiä kuin kirjoissani haastatelluilla henkilöillä.

 

Lapsena koko elämäni oli pelkojen sävyttämää. Se oli sitä osaksi uskonnon takia, osaksi siksi koska vanhempien avioliitto oli onneton mutta yhdessä oli pysyttävä. Pelkäsin jopa naapurin lapsia uskoessani, että he saattaisivat olla juuri niitä, jotka vainojen tullessa kiduttaisivat meitä. En saanut tutustua katumme varrella asuviin lapsiin koska en saanut poistua pihaltamme. Alue oli rauhallinen omakotialue, joten sääntö oli todellakin poikkeuksellinen ja varmisti että olin ulkopuolinen ja omituinen toisten lasten silmissä.

Äitini näkemys miehistä oli todella yksioikoinen. Varsinkin niin sanotut ”maailmalliset miehet” olivat ”piruja” ja vaanivat tilaisuutta saada häpäistä naisia seksuaalisilla haluillaan. Tästä johtuen minulla on ollut myöhemmin vaikeuksia suhtautua miehiin normaalisti.  

 

Isäni oli ankara ja pelottava. Hänellä ei ollut ymmärrystä eikä myötätuntoa lapsiin ja koen että hän oli jotenkin sadistinenkin luonteeltaan. Hän saattoi määrätä ja vaihtaa perhetutkisteluajat mielensä mukaan. Jos hän huomasi, että pidän jostain televisio-ohjelmasta, niin hän tuli ”tutkistelukirjan” kanssa olohuoneeseen juuri ohjelman alettua ja sulki television. Kun vastustelin, niin hän hymyili maireasti todella tyytyväisenä ja sanoi: "Mikä voisi olla tärkeämpää kuin Jumalamme Jehovan armossaan antama opetus? Sellaista ei voi olla. Tutkimme nyt riemumielin hänen opetuksiaan".

Sillä tavalla isä toi uskoaan arkeemme.

Koulun alkaminen oli hirvittävää. Pelkäsin kaikkea niin paljon. Kärsin valtavista vatsakivuista ja joskus palasin kotiin koulumatkalta aamulla. Äiti käytti minua usein lääkärissä kaikkien vaivojeni takia mutta nykyään uskon, että ne olivat täysin psyykkistä alkuperää. Olisin vain halunnut olla kotona turvassa (pidin kotia turvana koska kaikesta muusta oli niin paljon peloteltu).

 

Tultuani murrosikään varmaan tavallaan uskoinkin opetuksiin mutta en vaan enää jaksanut enkä kestänyt. Lopulta kirjoitin eroavani. Eroni tapahtui sen jälkeen, kun seksuaalista hyväksikäyttöäni oli käsitelty oikeuskomiteassa ja tunsin itseni häväistyksi.

Kaikkein pahinta hyväksikäyttöasiassa oli ja on yhä se, että kyseinen minua hyväksi käyttänyt jt-mies on isosiskoni puoliso, joka on minua lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi. En vieläkään pysty käsittämään sitä, että siskoni ei säälinyt minua joka olin täysin kokematon ja hänen ja puolisonsa tuomasta kotiviinistä sammunut. He tulivat yhdessä kylään kotiini toiseen kaupunkiin, jossa opiskelin ja siskoni meni aiemmin nukkumaan koska oli raskaana. Minä poistuin, juotuani viiniä kuin mehua. Muistan kun sanoin siskoni miehelle hyvää yötä ja että minun on päästävä sänkyyn heti ja menin omaan huoneeseeni.

Vasta aamulla tajusin mitä on täytynyt tapahtua koska minut oli riisuttu. Menin totaalisen shokkiin enkä osannut sanoa heille asiasta mitään aamulla vaan hyvästelin heidät kotimatkalleen. Sinä päivänä aloin polttaa ja saada itsetuhoisia ajatuksia.

 

Kämppäkaverini palattua viikonlopun jälkeen hän tajusi, että olen pulassa ja sai minut puhumaan työntekijälle jossain nuorten kriisikeskuksessa. Mutta en pystynyt ottamaan apua vastaan, varsinkaan kun apua tarjonnut nainen suositteli luterilaista seurakuntaa parempana yhteisönä, sen jälkeen, kun olin maininnut oman taustani Jehovan todistajana.

 

Kerroin äidilleni asiasta palattuani kotipaikkakunnalle. Tunnustustani seurasi oikeuskomiteaistunto, jossa siskoni mies myönsi kaiken. En saanut itse mitään rangaistusta mutta oloni ei silti tuntunut hyvältä - kaipasin vain pois elämästä. Siskoni mies sai rangaistukseksi joiksikin kuukausiksi vastauskiellon kokouksissa. Siskoni oli raivoissaan siitä, että olin suhtautunut hänen mieheensä ikävästi hyväksikäyttötilanteen jälkeisten kuukausien ajan ja mies oli kärsinyt siitä! Siskoni sanoi myös, että kuka tahansa tekee humalassa sellaista mitä ei muuten tekisi.

 

Säälin vuosia siskoani ja olin iloinen, että olimme jossain tekemisissä, vaikka jätin uskonnon. Vasta nyt kun olen noin 50-vuotias, olen alkanut ajatella, että miksi ihmeessä minä olen se, joka tuntee sääliä, kun siskoni ei edelleenkään pysty ymmärtämään mitä vahinkoa minulle nuorena aiheutui kaikesta tapahtuneesta.

Siskollani ei onneksi ole tyttäriä. Koska uskoin, että hänen miehellään oli taipumusta pedofiliaan, toivoin aina, etteivät he vaan saisi tyttäriä koska olisin pelännyt heidän vuokseen. Heillä on kaksi poikaa, joista toinen on [erittäin hyvässä asemassa järjestössä]. Molemmat pojat ovat kärsineet isänsä alkoholismista sekä seksiaddiktion seurauksista. Jossain vaiheessa, kun sisko vielä puhui minulle enemmän, niin hän kertoi miehensä käyvän seksiaddiktien vertaisryhmässä.

 

Minä olen kuitenkin se, jota pidetään pahana ja kartetaan. Enkä ole nähnyt tätejäni ja enojani kolmeenkymmeneen vuoteen. Isä, uskonnollisena fanaatikkona, ei tietenkään ole halunnut olla kanssani missään tekemisissä eikä äitinikään ole ollut yhteydessä muutamaan vuoteen, kun en enää suostu juttelemaan säistä.

 

Isä alkaa olla vanha ja heikentynyt. Pelkään, että miten ihmeessä kestän hänen kuolemansa ja kaiken mitä siitä seuraa. En voi mennä hautajaisiin (kaikki läheiset ovat todistajia) enkä varmaan haluaisikaan. Vaan en kyllä kykene menemään perunkirjoituksiinkaan enkä kestä ajatella koko asiaa. Lopullisuutta. Joskus ajattelen, että lähettäisin tilaisuuteen vain adressin tekstillä "Otan osaa, kun kuolee ihminen joka ei koskaan valinnut rakkautta", tai muuta sellaista . . . vaikka tuskinpa laitan mitään.

 

Siskoni pojat tietävät isänsä seksiaddiktiosta ja ovat teineinä nähneet hänen tempauksiaan ja epäilenpä että vanhempi poika juuri siksi suuntautui [järjestön palvelukseen], hakeakseen jotenkin vakaampaa isähahmoa itselleen.

Tietenkään kumpikaan siskoni pojista eivät tiedä miten isänsä liittyy siihen, että minä sain sisua lähteä todistajien yhteisöstä, vaikka se oli tavattoman vaikeaa. Kärsin vuosikymmeniä masennuksesta ja kerran yritin itsemurhaakin. Tällä hetkellä koen itseni tasapainoiseksi eivätkä itsetuhoajatukset enää paina mieltäni.

Ulla-Maija

 

 

Hengelliset pelot ja painajaiset - vanha teksti, muokattu

 Maailmanloppu, demonit, riivaajat, helvetti, Harmagedon, ylöstempaus, paholainen ...

Ahdistava hengellinen ympäristä voi heijastua uniin. Mitä enemmän yhteisö tuo opetuksessaan esille pelottavia elementtejä, sitä todennäköisemmin uhkakuvat siirtyvät myös mielikuviin ja yölliseen maailmaan.

Kirjoittaessani tietokirjaani Pyhät, pahat ja pelokkaat eräs haastattelukysymysten aihe oli painajaiset. Noin puolet kirjani haastatelluista henkilöistä oli jehovantodistajataustaisia. Heistä 18 henkilöä kertoi nähneensä tai näkevänsä edelleen hengellisiä painajaisia. Lähes jokainen heistä oli kasvanut Jehovan todistajien yhteisössä. Aikuisiällä painajaiset olivat vähentyneet.

Tein pienen vertailevan kyselyn myös netin kautta. Tulosten antamien viitteiden perusteella vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä painajaisten määrä oli huomattavasti vähäisempää kuin todistajilla. Yllättävää, sillä lestadiolaisuudessa opetetaan kadotuksesta, helvetistä ja tulimerestä jonne uskottomat joutuvat.

 

 

Millaisia painajaisia Jehovan todistajat näkevät? 

Alla on otteita kirjastani Pyhät, pahat ja pelokkaat:

"Vieläkin Jehovan todistajissa nimellisesti mukana oleva nimimerkki Enkelinkyynel kertoo nähneensä paljon Harmagedoniin liittyviä unia, joissa Jumala tuhosi maailman eri tavoin. 
Hän ei koskaan tuhosta. Eräässä unessaan hän yritti mennä valtakunnansalille, mutta ovet suljettiin eikä häntä päästetty sisään. Toisessa, noin 10-vuotiaana näkemässään unessa hän kertoo olleensa pää pölkyllä isovanhempien mökillä ja kokeneensa kaulansa katkaisun, Hän näki myös aidontuntuisia unia, joissa paettiin todistajiin kohdistuvaia vainoja tunneleita pitkin. Vaatteiden sisään oli sullottu Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, koska niitä haluttiin suojella. Enkelinkyynel uskoo, että puheet toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista, Raamattujen salakuljettamisesta vankiloihin ja keskitysleireihin, siirtyivät lapsuuden uniin. 

Hänkään ei kertonut painajaista vanhemmilleen.

Nimimerkki Lilja kertoo nähneensä painajaisia koko ikänsä. Hän kuvailee osallistuneensa unessaan omiin hautajaisiinsa, jotka pidettiin valtakunnansalilla. Myös Lilja on joutunut pohtimaan unimaailmassa useasti, vielä aikuisenakin, mitä pitää pakata mukaan sotaa paetessa. Hän kertoo pohtineensa sotauniensa aikana, onko kyse tavallisesta sodasta vai Harmagedonista. Lapsuusaikoina Liljan Harmagedon-unet keskittyivät siihen, miltä Harmagedonissa oleminen tuntuu. Aikuisuudessa, noin 19-vuotiaasta eteenpäin alkaessaan irtautua uskosta unet keskittyivät siihen, miten Harmagedonista voisi selviytyä käytännön tasolla. Painajaisissa hän pohti, pitäisikö yrittää huutaa Jehovan nimeä ääneen. Olisiko mahdollisuutta pelastua, vaikka olisi jo lähes käytännössä hylännyt uskonsa?

Jehovantodistajuuden jättänyt nimimerkki Okra toteaa kirjeessään, että hän luuli pahojen unien aiheuttaman pelon olevan normaalia elämää. 

"Harmagedon-unet ja tapetuksitulemisunet ovat olleet pahimmillaan jokaviikkoisia. Näen edelleen jaksoittain paljon painajaisia, vaikka ne ovat viime vuosina vähän hellittäneetkin.
Demoniuniakin olen nähnyt tavan takaa, enkä ole lapsena puhunut niistä kenenkään kanssa. Heräsinkin todella usein sänkyni alta, kun olin unissani ryöminyt piiloon. Se oli niin yleistä, että luulin sen olevan ihan normaalia, varsinkin kun se ei tuntunut kiinnostavan ketään muutakaan, esimerkiksi aikuisia. Okra" 

Haastatellut kertoivat, ettei painajaisista voinut puhua. Tuntui väärältä pelätä Harmagedonia. Sitä piti odottaa innolla. Miten olisi voinut kertoa kenellekään, että odotettu ja toivottu asia tuotti painajaisia?