sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Erään maailmanlopun jälkeen

Kirjoitan tätä tekstiä joitain päiviä Maya-kalenterin maailmanlopun jälkeen. Vaisulta tuntui tämäkin loppu. Tai oikeastaankaan mitään varsinaista loppua ei pitänyt tulla, ainoastaan muutos uuteen aikakauteen. Ehkä jotain suurta mullistavaa onkin tapahtumassa, mutta niin hitaasti, että emme kykene sitä vielä havaitsemaan. Toisaalta muutos ei alkanut toissapäivänä, sillä maailmamme muuttuu koko ajan ja keksitään aina yhä uusia ja uusia tarpeita, joita ilman emme pysty elämään.

Muistan hyvin ajan ilman kännyköitä, tietokoneita, digibokseja ja videoita. Vanhempieni mustavalkoisessa televisiossa oli tasan kaksi kanavaa, eikä ohjelmaa tullut silloin kun väki nukkui. Ei ollut mikroaaltouunia, induktioliettä, leivänpaahdinta, kahvinkeitintä tai vedenkeitintä eikä lapsuudenkodistani löytynyt edes pakastinta ennen murrosikääni. Autossamme oli neljä vaihdetta ja pakki. Rattia piti kääntää voimalla. Ei ollut ohjaustehostimia, liukkaudenestoa eikä turvatyynyjä.

Vielä yhden sukupolven harppaus itsestäni taaksepäin, niin pääsemme aikaan jolloin monessa taloudessa maaseudulla haettiin kaikki käyttövesi kaivosta tai lähteestä. Köyhässä kodissa ei ollut sähköhellaa eikä jääkaappia. Puhelin saattoi olla naapurissa tai kaupalla. Kouluun kuljettiin matkojen takaa kesäisin jalan ja talvella suksilla. Sisävessoja ei ollut. Tarpeilla käytiin ulkohuussissa kesähelteistä talvipakkasiin ja vanhat mummot ja papat saattoivat käydä navetan takana tunkiolla, jos ulkohuussiakaan ei ollut vielä navetan kupeeseen rakennettu.
Ei ollut aikaa valitella maailman menoa. Kun vaatteet piti pestä käsin, lakanat keittää puhtaiksi saunan padassa ja kasvattaa itse oma ruokansa, leipoa leipänsä ja kerätä marjat ja sienet talven varalle, aika kului pakostakin ihan vain arjen rutiinien ylläpitoon ja perheen elättämiseen.

Toki entisaikaankin oli liikkeellä monenlaisia ennustelijoita. Etupäässä odotukset lähtivät raamatullisista teksteistä. Kun arjen elämä oli kovaa ja työntäyteistä, ajatus tulevasta paratiisista ja taivaasta tuntui varmasti hyvältä. Kipujen ja kolotusten, kylmän ja luonnonvoimien armoilla oleva ihminen kurottautui Jumalan puoleen kaivaten uutta ja parempaa elämää tämän ajan vaivojen ja uurastuksen jälkeen.

Jotain perustavanlaatuista muutosta on tapahtunut. Väittäisin, että elämästä nykyteknologian keskellä on tullut niin helppoa, ettei monikaan koe enää tarvitsevansa Jumalaa. Raamattu koetaan vanhahtavana kirjana. Sen opetuksia pidetään tukahduttavina ja moraalisia malleja epämukavina. Uusi uljas ihminen kokee itsenä kaikkivoipana ja haluaa nauttia elämästä. Nykyihminen elää itselleen omassa minäminä-maailmassaan. Jeesus ei mahdu mukaan.
Siksi myös puheet maailmanlopusta voivat tuntua pelottavilta. Moniko oikeasti haluaa muutosta? Eikö nyt ole riittävän hyvä? Mihin Jumalaa ja Jeesusta tarvittaisiin? Onko paratiisissa älypuhelimia, hyviä leffoja, youtubea ja saako siellä siideriä? Raamatun antama kuva taivaasta ei "kolahda" nykyihmiselle. Kuka haluaa ylistää ja iloita ikuisesti? Miten se on mahdollista ilman kaikkea nykyajan teknologiaa? Tuskinpa Jeesuksellakaan on kännykkää .... ?


Raamatun mukaan tämä maailma on katoamassa. Jeesus sanoi palaavansa takaisin hakemaan omiaan. Ne jotka uskovat, luottavat lupaukseen ja odottavat. Heille toive paluusta on positiivinen asia. He odottavat muutosta parempaan. Kirjoitusten mukaan muutos on yllättävä ja äkillinen. Evankeliumitekstissä varoitetaan, että siinä vaiheessa ei ole enää aikaa pohtia haluaako seurata Jeesusta vai ei. Toinen otetaan ja toinen jätetään. Päätös siitä, haluaako mukaan vai ei, pitäisi tehdä hyvissä ajoin.

Moni haluaa ottaa ennustuksista kunnian itselleen. Erilaisia profeettoja ilmestyy kertomaan yhä uusista ja uusista päivämääristä. Myös monet uskonnolliset yhteisöt ja lahkot ovat esittäneet varmoja päiviä "ylöstempaukselle", "vihan päivälle" ja "Harmagedonille". Esimerkiksi Jehovan todistajat odottivat varmaa loppua vuonna 1975. Lisäbonuksena pelastusta tarjotaan usein vain oman yhteisön jäsenille. Jeesus ei riitä. Tarvitaan jotain enemmän. Toistaiseksi minkään ryhmän lopunaikoja määritelevä ennustus ei ole toteutunut. Raamatun mukaan toteutumattomat ennustukset osoittavat profeetan vääräksi, eikä tällaista tule enää kuunnella. Toisin sanoen, pieleen menneen ennusteen tehneen yhteisön oppiin ei kannata panostaa.

Seuraavaan Mayakalenterin päivämäärään on jäljellä enää 75961 vuorokautta. Yksikään tätä tekstiä nyt lukevista ihmisistä ei elä niin pitkään, että pystyisi ottamaan selvää, mitä tuolloin tulee tapahtumaan. Moni muu edellisessä kappaleessa avautuvan linkin päivämääristä on kuitenkin varsin todennäköisesti monien seurattavissa. Siispä ei huolta, ensimmäinen "varma ylöstempaus" on tulossa jo ennen ensi kesää.
Sitä odotellessa, toivotan kaikille blogini lukijoille siunausta ja hyvää alkavaa Herran vuotta 2013!

maanantai 17. joulukuuta 2012

Lyhyet jäljet

Tunnustan, että olen suhtautunut ja yhä edelleen suhtaudun liian sinisilmäisesti blogiteksteihin, ihmisten tarinoihin ja kokemuksiin. Ei pitäisi. Netti on paikka, jossa on helppo huijata. Kuvia, sanoja ja koko elämäntarinoita voi kopioida ja väittää omakseen. Tällaiseen tapaukseen törmäsin viime viikolla.

Seuraan melko tiiviisti muutamia hengellisyyteen liittyviä palstoja. Näitä ovat entisten Jehovan todistajien Veljesseura, entisten vanhoillislestadiolaisten Hakomaja sekä samaa yhteisöä peilaava Omat polut, joka tuo esille vanhoillislestadiolaisuuden sisä- ja ulkopiirin tapahtumia. Jokaisella kolmella sivustolla liikkuu nimimerkin turvin ihmisiä, jotka avaavat omaa elämäänsä syvästä negatiivisuudesta vahvaan positiivisuuteen saakka.

Millainen on ihminen, joka kopioi netistä toisen henkilön kirjoittaman tarinan ja muokkaa siitä uuden kertomuksen esittäen sen sitten toisella sivustolla omanaan? Itse kutsuisin tällaista ihmistä poikkeuksellisen törkeäksi, halpamaiseksi, valehtelijaksi ja varkaaksi - identiteettivarkaaksi.
Sen lisäksi, että henkilö tekeytyy toiseksi ihmiseksi, hän saattaa aiheuttaa vahinkoa tarinan alkuperäiselle kirjoittajalle. Nimittäin ne, jotka tuntevat alkuperäisen kirjoittajan ja hänen tarinansa, todennäköisesti luulevat hänen olevan myös uuden version takana yhdistäen kaikki keksityt palaset alkuperäiseen henkilöön.

Tekstivaras tekee hallaa myös sivustolle, jonne hän tarjoaa tekstinsä. Herää kysymys siitä, kuinka luotettava tällainen sivu on informaation lähteenä? Ovatko siellä olevat muutkin "omat kokemukset" osittain tai kaikki keksittyjä? Voinko luottaa kerran huijanneeseen sivustoon?
Tapauksen yhteydessä nousi mieleeni välittömästi myös kirjailija Vettenterä. Tosin hänellä oli tähän tapaukseen verraten "puhtoiset jauhot pussissaan", sillä hän oli sentään keksinyt kaikki henkilöt ja koko tarinansa ihan omasta päästään.



Hyvä "Meri", sinä joka "kykenit nauttimaan lapsistasi, vasta kun olit jättänyt vanhoillislestadiolaisen uskosi". Sinut on paljastettu. Vinkiksi sinulle ja kaltaisillesi toisten tekstien ja elämäntarinoiden varastajille annan muutaman neuvon:
a) Älä kopioi kaikkea aivan suoraan. Käytä mielikuvitustasi. Paljastumisen vaara on suuri, jos joku tunnistaa itsensä varastetusta kertomuksesta.
b) Jos kopioit koko tarinan, lue tarkkaan mitä kirjoitit. Aito ihminen ei sekoita omia raskauksiaan ja keskenmenojaan. Oikea äiti kyllä tietää monesko raskaus meni kesken. Tekstivarkaalle tulee helposti virheitä.
c) Muuta lauseita ja lauserakenteita. On koomista löytää useita perättäisiä identttisiä lauseita kahden eri henkilön kirjoituksesta. Vaikka jollekin olisikin tapahtunut aivan samat asiat kaikkine raskauksineen ja keskenmenoineen ja aivan samassa järjestyksessä, ei ole mahdollista että lauseetkin olisivat täsmälleen identtisiä. 

"Meri", en tiedä kuka olet, mutta tunnen alkuperäisen tekstin kirjoittajan. Tekosi oli törkeä häntä kohtaan. Sait Omat polut sivustolla sympatiaa ja sinua kiiteltiin rohkeudestasi ja tekstistäsi. Kolkuttiko omatuntosi silloin? Vai olitko kenties itse myös kiitosten takana? En tiedä, enkä voi enää takiasi luottaa kyseiseen sivustoon.
En tiedä, mitä sinä "Meri" hyödyit tarinan kopioimisesta. Itse sain tempauksestasi pahan mielen, samoin alkuperäinen kirjoittaja, joka on myös yksi tulevan kirjani informanteista. Toivottavasti edes häpeät "Meri", kuka sitten oletkin.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Kaksi kirjaa narsismista

Olen lukenut tänä vuonna monta narsismia ja kiusaamista käsittelevää kirjaa. Muutamia viikkoja sitten luin peräkkäin kaksi teosta: Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurina, oikeussalissa (kirjoittanut Markku Salo) sekä Sieluani et saa, narsistin uhrista selviytyjäksi (kirjoittanut Minna Rissanen). 

Markku Salon kirja on tietokirja, joka nimensä mukaan kertoo erilaista tilanteista, joissa voi joutua kohtaamaan narsistisen persoonan. Kirjassa on paljon asiatietoa ja tapausesimerkkejä. Kirja on raskasta tekstiä luettavaksi. Salo on erikoistunut hoitamaan oikeusjuttuja, joissa vastapuoli on luonnehäiriöinen tai niin kuin hän itse kuvailee ns. "mahdoton ihminen". Kirja antaa hyvän läpileikkauksen aiheeseen ja persoonallisuushäiriöisten ajatusmaailmaan.

Suosittelen Salon kirjaa erityisesti niille, joilla on työpaikalla tai naapurissa ihminen, jonka kanssa on lähes mahdoton tulla toimeen. Jos kyse on narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, teos voi valottaa syitä outoon käytökseen ja tarjota käytännön neuvoja hankalan ihmisen kohtaamiseen.


Minna Rissasen kirja on omakohtainen kuvaus elämästä narsistinen aviopuolison kanssa. Kirja vie lukijansa syvälle uhrin kokemuksiin. Rissanen kertoo hyvin avoimesti elämästään ja arjestaan. Teos valottaa myös hengellisyyden käyttöä narsistisuuden toteuttamisessa uskonnollisessa ryhmässä. Rissasen puoliso oli tiiviisti mukana useissa hengellisissä yhteisöissä ja sai tuhoa aikaan myös niiden kautta syntyneissä ihmissuhteissaan. Rissanen onnistuu kuvaamaan elävästi myös puolisonsa muiden uhrien negatiivisia kokemuksia.

Sieluani et saa oli koskettava lukuelämys. Se kuuluu myös ehdottomasti siihen joukkoon kirjoja, joita on vaikea saada laskettua kädestään ennen kuin koko kirja on luettu. Aihepiirinä narsismi on ahdistava ja synkkä. Rissasen kirjasta kuultaa kuitenkin pohjasävynä toiveikkuus. Hän selvisi kaikista kipeistä kokemuksistaan huolimatta. 
Positiivista arvostusta kuvaa myös se, että Sieluani et saa on ollut vuonna 2011 ehdolla vuoden kristilliseksi kirjaksi.

Rissasen kirja on selkeästi hengellinen. Uskonnollisuutta karttavaa ihmistä voi ahdistaa, kun tekstin lomassa on runsaasti raamatunkohtia. Hengellisyyden takia kirjaa ei kuitenkaan kannata jättää hyllyyn. Raamatunkohdista kiusaantuva voi sujuvasti hypellä niiden yli perustarinan siitä kärsimättä. Toisaalta myönteisesti Raamatusta nouseviin lainauksiin suhtautuva narsismin uhri voi löytää niistä rohkaisua ja lohtua niin kuin Minna Rissanen koki itsekin saaneensa.

Aiheesta voi lukea lisää Minna Rissasen haastattelusta.  

perjantai 30. marraskuuta 2012

Rautaiset rakastajat, arvostelu

Kirjoittelin muutamia aikoja sitten lyhyen yhteenvedon Helsingin Sanomien henkilöjutusta, jossa käsiteltiin objektiseksuaali Erika Eiffeliä, naista joka avioitui symbolisesti Eiffel-tornin kanssa. Hesarin artikkelissa mainittiin, että toimittaja Janne Flinkkilä oli kirjoittanut kirjan aiheesta. Niinpä klikkasin itseni paikallisen kirjaston sivulle ja varasin teoksen Rautaiset rakastajat itselleni.
Raapustan tähän jonkinlaisen yhteenvedon kirjasta ja sen herättämistä ajatuksista.

Olin painotuoreen opuksen ensimmäinen varaaja, eikä kestänyt montaakaan päivää, kun kirjasto ilmoitti varauksen olevan noudettavissa. Kirja ei ole kaikkein ohuimmasta päästä. Se on melkoisen tiivistä tekstiä ja sivumäärä nousee hippusen yli kolmensadan.
Helsingin Sanomien artikkeli oli herättänyt monenlaisia mielikuvia joten tartuin teokseen jokseenkin skeptisin ja ennakkoluuloisin ajatuksin.

Ensimmäisten lukujen kohdalla lukeminen oli hidastempoista. Sivuilla vilisi saksankielisiä ja englanninkielisiä nimiä. Välillä tekstin lomassa oli neljästä viiteen riviä lainauksia englanninkielisistä sanoituksista. Kieliä hallitsevalle ne eivät tuota ongelmaa, mutta mietin itsekseni sitä, kuinka hankalasti avautuva kirja on näiltä osin vähän vanhemmalle kieltä taitamattomalle lukijalle.
Neljännestä luvusta löytyy faktatietoa. Kirjoittajan ote muistuttaa paikoitellen tietokirjan kirjoittajaa. Tietopuolinen aines on tervetullutta, mutta rikkoo hieman henkilökuvan rakentumista. Kirjasta voi poimia vaikkapa määritelmät "ekoseksuaalille" ja "agalmatofilialle". Jätän tarkoituksella termit avaamatta ja herättämään mielikuvitusta tai vaihtoehtoisesti lisäämään kiinnostusta tarttua Flinkkilän kirjaan.


Vähitellen ensimmäisten lukujen jälkeen Flinkkilän ote aiheeseen saa syvyyttä. Viidennestä luvusta eteenpäin kirja imaisee minut mukaansa. Yllättäen kirjan tunnelma vastaa hyvää romaania henkilöhahmoineen ja tapahtumineen. Erika kertoo rikkinäisestä lapsuudestaan ja avaa elämästään hyvin kipeitäkin traumoja. Keittiöpsykologin asenteella voisi "tehdä päätelmiä", että ihmissuhteissaan pettynyt, lapsuudessa hyväksikäyttöä kokenut ihminen inhimillistää ja ottaa turvakseen suuria vakaita objekteja, joiden olemassaoloon voi luottaa toisin kuin ihmisiin. Teksti herättää runsaasti pohdintaa, joissain kohdin tunnen myötätuntoa ja jopa kiukkua pienen Erika-tytön puolesta.

Paikoitellen kirjaa lukiessaan jää ihmettelemään, voiko jonkun ihmisen elämä olla oikeasti ja aidosti näin mielenkiintoista, kuin elokuvaa. Pääsy ilmavoimiin, vuodet Japanissa miekkataiturina, mestaruudet jousiammunnassa ja monet muut kirjan esille nostamat Erikan elämänvaiheet herättävät hämmästystä ja kunnioitusta.

Kirjan loppuosa on sujuvaa. Teksti on kokonaisuutena selkeää ja kieliopillisesti nautittavaa. Janne Flinkkilä osaa selvästi kirjoittamisen jalon taidon. Aiheen tasolla hän ei lähde mässäilemään erikoisilla seksuaalisilla taipumuksilla. Sellaista tekstiä odottava lukija tulee pettymään. Kirja on hyvin asiallinen ja korrekti. Erika Eiffel kuvataan lämmöllä ja tekstistä vaistoaa hänen ja kirjoittajan välille syntyneen ystävyyden. Rautaiset rakastajat on asiallinen, pohtiva ja empaattinen teos Erikan maailmasta.

Kaltaisilleni elämäkerroista pitäville, vähän vanhemmille henkilöille kirja on varmasti positiivinen yllätys. Alun käynnistysvaikeuksia ja paikoin hieman runsaslukuista vieraskielistä tekstiä lukuun ottamatta antaisin kirjalle viidestä tähdestä vähintäänkin neljä ja puoli. Ehkäpä laittaisin vielä plussankin päälle.
Kirja on mielestäni vähintäänkin hyvä, jos se on pakko lukea yhdessä illassa. Tämä oli.
Kiitos empaattisesta otteesta kirjailijalle.     :-)

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kelpaanko Jumalalle, yhteisölle en kelpaa

Erotettu, eristetty, kartettu, huonoa seuraa, pois potkittu, leimattu, laiteilla oleva, eriseurainen, musta lammas, eksynyt lammas, helvetinmatkalainen, paatunut, maailmallinen, luopio. Näyttääkö joku nimitys tutulta? Onko sinua kutsuttu jollakin edellä olevilla termeillä? Koetko, ettet enää kelpaa hengelliselle yhteisöllesi sellaisena kuin aidosti olet?

Itse olen jo lapsuudessa vanhoillislestadiolaisuudesta ulosmitattu. Minut pistettiin sivuun äitini kylkiäisenä. Meillä ei ollut enää sijaa ystävyyden majatalossa eikä meitä enää edes tervehditty samalla tavalla kuin isääni, joka sai kai armosta jäädä yhteisöön. Äiti otti kantaakseen pahan roolin perheessämme. Lehti, jota ei saanut lukea siirrettiin hänen nimiinsä, samoin televisiolupa. Perheessämme oli kahden kastin jäseniä vai pitäisikö sanoa yksi kastin jäsen ja kaksi kastitonta?

Olen tutkinut hengellistä väkivaltaa monelta taholta jo useita vuosia. Ymmärrän, että uskonnollisilla yhteisöillä on oikeus päättää keitä he kelpuuttavat jäsenikseen ja keitä taas eivät. Sitä en ymmärrä, että nämä ryhmät kuvittelevat omaavansa vallan päättää myös siitä, kuka kelpaa Jumalalle ja kuka ei.


Elämäntapani ovat niin huonoja, etten olisi kelvollinen monellekaan yhteisölle. Mormoniksi minusta ei olisi, koska juon sekä kahvia että teetä. Kumpikaan juoma ei ole mormonille luvallinen. Lestadiolaiseksi en vieläkään taipuisi, koska meillä on televisio, värjään hiuksiani ja kuuntelen mielelläni gospelmusiikkia sekä juon jopa satunnaisesti yhden lasin viiniä (marraskuussakin olen juonut yhden lasillisen punaviiniä). Olisin epäkelpo vl. Jehovan todistajaksikaan minulla ei ole asiaa. En halua pukeutua hameeseen ja kannan kaulassani ristikorua. Jäisin auttamattomasti yhteisön ulkopuolelle. Koivuniemen yhteisöön minulla ei ole mitään toiveita päästä, sillä en ikinä saisi painoindeksiäni naisihmiseltä vaaditulle 17 BMI:n tasolle.

Jokainen yllä oleva yhteisö on myös sitä mieltä, etten kelpaa Jumalalle. Kelpaisin kyllä, jos olisin valmis noudattamaan kunkin yhteisön käskyjä ja kieltoja. Mormonina minun tulisi suorittaa temppelirituaalit, vanhoillislestadiolaisena lopettaa ehkäisy ja testata haluaako Jumala lahjoittaa vielä yhden lapsen lisää. Jehovan todistajana vihkiytyisin järjestölle ja aloittaisin aktiivisen kenttäpalveluksen.
Jos liittyisin johonkin näistä yhteisöistä ja alkaisin noudattaa heidän oppejaan kirjaimellisesti, niin takaisiko se, että kelpaisin sen jälkeen Jumalalle?

Vai voinko luottaa Raamatun sanaan, joka kertoo, että kelpaan Jumalalle ainoastaan Jeesuksen Kristuksen ja hänen sovitustyönsä kautta? Onko minulla toivoa, jos ojentaudun yksin Jeesuksen puoleen ilman minkään yhteisön passia ja hyväksyntää?
Kenen pillin mukaan minun on hypättävä? Ketä totella? Moni seuraa yhteisönsä auktoriteettia lapsuudesta saadun mallin kautta tai löydettyään aikuisuudessa "Totuuden".

Jokainen noista yllä mainituista yhteisöistä sanoo omistavansa Ainoa Oikean Totuuden ja ainoan tien Jumalan luo. Kaikki muut ovat väärässä. Valitettava tosiasia on, että ainakin kolmen neljästä noistakin yhteisöistä on oltava väärässä koska totuudet ovat ristiriidassa toistensa kanssa.
Ketä siis uskoa?

Yhteisöjen mielestä olen paha ihminen. Teen vääriä tekoja. Niistä yksi suurimmista on se, että uskallan arvostella ja kritisoida näiden yhteisöjen toimintaa. Erottaminen, eristäminen, karttaminen, huonoksi seuraksi nimittäminen, pois potkiminen, leimaaminen tai laiteilla olevaksi, eriseuraiseksi, mustaksi tai kadotetuksi lampaaksi, helvetinmatkalaiseksi, paatuneeksi maailmalliseksi luopioksi nimittäminen on yhteisöjen mielestä täysin oikeutettua ja rakkaudellista, mutta täydellisen yhteisön arvosteleminen ei sitä ole.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Aina vain hullummaksi menee

Luulin olevani jo siinä iässä, jossa tavallinen normipäivän lehtiuutinen ei enää pahemmin hätkähdyttäisi. Erehdyin. Hörppiessäni aamukahvia Hesarin seurassa, sain taas huomata kuinka paljon suuressa maailmassa on asioita, joista tällä teologireppanalla ei ole ollut harmainta aavistusta. Ennen tätä marraskuista aamua en nimittäin tiennyt, että on olemassa myös seksuaalisessa mielessä esineisiin rakastuvia ihmisiä, objektiseksuaaleja.

Kuluvan päivän Helsingin Sanomat kertoo henkilökuvassaan naisesta, joka rakastui Eiffel-torniin. Vuonna 2007 Erika LaBrie solmi symbolisen avioliiton Eiffel-tornin kanssa ja muutti nimensä Erika Eiffeliksi. Erika on yksi objektiseksuaalisista ihmisistä. Hän kokee romanttisia ja seksuaalisia tunteita esineitä kohtaan.


Erikalla on ollut myös muita rakkaussuhteita kuin Eiffelin-torni. Siinä missä tavallisen nuoren ihastus kohdistuu Lasseen tai Lissuun, Erikan ensirakkaus kohdistui Fairbanksin siltaan. Hänellä on ollut suhde myös katanamiekkaan ja jousipyssyyn. Erika toimii vetäjänä objektiseksuaalien nettiyhteisössä, johon kuuluu yli 200 jäsentä ympäri maailmaa.   

Objektiseksuaaleilla voi olla monta samanaikaista rakkautta. Median kohdeltua Erikaa kaltoin, hänen suhteensa tornin kanssa mutkistui ja he etääntyivät toisistaan myös maantieteellisesti. Nykyisin Erika Eiffel asuu Berliinissä. Hän kertoo pitäneensä viimeiset kolme vuotta elämänsä tukipilarina Berliinin muuria. Erika tunnustaa, että suhde muuriin on kestänyt jo yli 20 vuotta.

Naisen tuorein ihastuksen kohde on nostokurki, jonka kuljettajaksi hän on kouluttautumassa. Suhde on Erikan kertoman mukaan vasta tapailun asteella. Toivottavasti uusi rakkauden kohde helpottaa hieman mustasukkaisuusdraamaa Erika Eiffelin ja ruotsalaisen Eija-Riitta Berliner-Mauerin välillä. Eija-Riitta kun on naimisissa Berliinin muurin kanssa.

Tarinasta on julkaistu kirja kuluneella viikolla. Janne Flinkkilän kirjoittama ja Liken kustantama teos on nimeltään Rautaiset rakastajat.

Huh heijaa. Mitäpä tähän enää muuta voisi lisätä.


perjantai 2. marraskuuta 2012

Hedelmätön puu

Ystäväni muutti uuteen asuntoon. Sopiva koti löytyi maaseudun rauhasta. Kaunista taloa ympäröi hoidettu puutarha istutuksineen ja useine hedelmäpuineen. Ystäväni hoiti puutarhaansa ilolla ja sai runsaasti satoa. Ainoan poikkeuksen toi yksi omenapuu, joka ei tuottanut hedelmää odotuksista huolimatta. Koska puu oli muutoin terve ja kaunis, se sai kasvaa vuosia paikallaan hedelmättömyydestään huolimatta.
Viimein tuli kuitenkin se syksy, jolloin ystäväni kärsivällisyys loppui. Hän päätti luopua turhana pitämänsä kasvista ja istuttaa tilalle satoisan puun.


Kun ystäväni lähestyi tontin laidalla kasvavaa omenapuutaan, aikoen kaataa sen, hän suureksi hämmästyksekseen huomasi lehtien seassa pieniä luumuja. Puu ei ollutkaan omenapuu vaan luumupuu ja se oli onnistunut tekemään salassa aivan toisenlaista hedelmää kuin siltä oli jo vuosia odotettu.
Puu sai jäädä.   

Kuullessani kertomuksen tästä hedelmäpuusta, mietin, että sen tarina voisi yksinkertaisuudessaan kertoa jotain myös meidän ihmisen elämästä ja kaipauksista. Usein mieltä odotetaan tiettyjä asioita. Vanhemmilla voi olla toiveita lastensa tulevaisuudesta. Saatamme etsiä ja kysellä erilaisten lahjojen ja lahjakkuuksien perään niin innokkaasti, että se mikä on jo selvästi näkyvissä, jää kokonaan huomaamatta.

Jos lapsesi tai nuoresi on luumupuu, älä sure ettet löydä hänestä omenoita. Iloitse niistä hedelmistä ja lahjoista joita hänellä on, vaikka ne eivät vastaisi omia odotuksiasi Luojan "puutarhurina". Elämä voi yllättäen viedä aivan toiseen suuntaan kuin mitä olit ajatellut. Ole avoin muutoksille.  

Siunausta syksyysi.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Vankeustuomio 99 vuotta

Mitä liikkuu rakastavan äidin päässä sillä hetkellä, kun hän päättää liimata lapsensa kädet seinään superpikaliimalla? Sitä on vaikea kuvitella. Tapahtuuko tällaista oikeasti? Iltapäivälehden mukaan tapahtuu.

Teksasilainen viiden lapsen äiti, 23-vuotias Elizabeth Escalona, pahoinpiteli kaksivuotiasta taaperoaan syksyllä 2011. Äiti oli hermostunut lapselleen, kun pottaharjoitukset eivät olleet sujuneet toivotusti, potkinut lasta vatsaan ja hakannut tätä maitokannulla, niin että lapsi oli saanut aivoverenvuodon. Lopuksi hän oli liimannut taaperon kädet seinään.

Äiti tuomittiin viime viikolla (lokakuu 2012) vankilaan pahoinpitelystä 99 vuodeksi.


Sosiaalityöntekijän mukaan äiti rakastaa kaikkia viittä lastaan. Entäpä jos hän olisi vihannut lapsiaan?

Vanhoillislestadiolaisesta ehkäisyopista

Sain vastauksia aiemmin esittämiini kysymyksiini. Siispä nostan tämän aiheen jälleen kerran esille.

Blogi Omat polut, etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia ottaa tekstissään (11. 10. 2012) puheenaiheeksi aiemmassa postauksessani olleen vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön kuuluvan äidin kirjoituksen. Tekstin otsikkona on Seitsemän sektiota, seitsemän tervettä lasta.
Osallistuin keskusteluun omalla kommentillani ja kysyin raamatullisia perusteluja ehkäisemättömyydelle. Nimimerkki Nimetön 139 antoi pari raamatunjaetta höystettynä Lutherin selityksillä. Hänen antamansa raamatunkohdat olivat “lisääntykää ja täyttäkää maa” 1. Moos. 1:28 sekä kertomus Onanista, joka ei halunnut antaa jälkeläistä veljensä vaimolle 1. Moos. 38:9.

Mielestäni kumpikaan yllä olevista jakeista ei anna perusteluja sille, miksi vl-ihmisen tai ylipäätänsä kenenkään pitäisi toteuttaa maksimaalista lisääntymistä. Ensimmäinen jae kuvaa tilannetta, jossa maan päällä on kaksi ihmistä. Toinen jae kuvaa Onanin itsekkyyttä ja kapinointia Jumalan suoraa ohjetta vastaan. Jakeissa ei kielletä kuuntelemasta omaa jaksamistaan ja omia toiveitaan tai rajoittamasta lapsilukua yhteen, kahteen, viiteen tai kymmeneen taaperoon.



Mutta nyt varsinaiseen asiaan, joka herätti mielenkiintoni ja sai minut jatkamaan aiheesta. Nimetön 139 perusteli ehkäisyoppia Lutherin selityksillä. Hän nostaa esille mielenkiintoisen näkökohdan, johon en ole kuullut opillista ohjetta vl-yhteisöltä ja jota en ole nähnyt otettavaksi esille ehkäisyopillisissa kysymyksissä.

(Martti Lutherin selityksiä Raamatunkohdasta: 1. Moos. 2:18)
“Tänä päivänä voi tavata monia, jotka eivät haluaisi heille syntyvän lainkaan lapsia. Tätä suorastaan barbaarista raakuutta ja epäinhimillisyyttä tavataan erityisesti ylhäisten ja ruhtinasten keskuudessa, jotka usein pidättyvät avioliitosta vain siitä syystä, ettei heillä olisi jälkeläisiä. Vielä julkeampina pidetään ruhtinaita, jotka alistuvat pakosta naimattomuuteen, jotta heidän perheensä ei ylenmäärin lisääntyisi. He ansaitsisivat todella, että heidän muistonsakin hävitettäisiin elävien maasta. Mutta kaikki tämä on osoitusta perisynnistä. Mehän kyllä ihailemme suvunjatkamista katsoen sen Jumalan suurimmaksi työksi ja ylistämme sitä suuresti suurimpana lahjana.”   (Martti Luther, Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1-7 s. 118)

Mielenkiintoista. Onko yllä oleva teksti ymmärrettävä siten, että naimattomuus on Lutherin mielestä synti, jos naimattomuudella on tarkoitus estää lisääntyminen? Siltä vaikuttaa. Olen nimittäin kuullut, että moni vanhoillislestadiolainen pidättyy avioliitosta juuri siksi, että ei halua lapsia. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että Luther pitää tällaista käytöstä epäinhimillisenä ja barbaarisena raakuutena.

Nimetön 139 nosti tämän kohdan esille. Kiitos hänelle. Mielelläni haluaisin selvyyden tämän jälkeen myös siihen, mikä on virallinen vanhoillislestadiolainen kanta asiaan. Olen kysynyt toisessa yhteydessä, miksi ehkäiseviä perheitä syyllistetään, kun toiset saavat valita vapaasti naimattomuuden ja jättää kaikki lapset synnyttämättä.
Luther selvästi tuomitsee tällaisen käytöksen. Mitä sanoo vl-liike? Jos ihmisen tehtävä on täyttää maa maksimaalisella synnyttämisellä, niin onko naimattomuus julkea osoitus perisynnistä?

Lopuksi vielä yksi kysymys. Miten vanhoillislestadiolainen liike suhtautuu synnytyksen aikaiseen kivunlievitykseen? Otetaanko "kivulla tulee sinun lapsesi synnyttämän" (1.Moos.3:16) myös kirjaimellisesti?

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Ahdistaako uskontosi?

Minulle linkitettiin blogi, jossa nuori 16-vuotias vanhoillislestadiolainen tyttö kuvailee elämäänsä kahden erilaisen maailman välillä. Nuori kertoo, ettei hän koe uskonnollista yhteisöä ja sen sääntöjä omikseen, mutta ei pysty eikä uskalla sanoa ajatuksiaan ääneen. Samanlaiset ajatukset ovat varmasti tuttuja monille murrosikäisille vahvassa hengellisessä ilmapiirissä kasvavalle nuorille uskonnollisesta yhteisöstä riippumatta.

Blogin kirjoittaja kritisoi yhteisönsä ulkonäkösääntöjä (pukeutuminen, meikkaaminen) ja käyttäytymissääntöjä (musiikin kuuntelu, tanssiminen, seurustelu, yhteisön aktiviteeteissa kulkeminen, ystävien valinta). Jos nuori ei pysty perustelemaan yhteisön asettamia käyttäytymissääntöjä itselleen, voi niiden noudattaminen tuntua yhdentekevältä tai ahdistavalta. Yhdentekevyys ja ahdistus johtavat helposti näyttelemiseen, teeskentelyyn ja valheisiin. Toisinaan ahdas ilmapiiri johtaa kaksoiselämään, jossa eletään eri rooleja tilanteesta riippuen. Tällainen yhteisön jäsen ei kykene enää lopulta olemaan rehellinen edes itselleen. 

Tiukasti jäseniään kontrolloivassa yhteisössä kasvaminen ei ole helppoa. Pieni lapsi on pakko ottaa mukaan seuroihin / kokoukseen / raamattupiiriin, mutta murrosikäinen pärjää hyvin itsekseenkin. Murrosiän kuohuntavaihe, ilman minkäänlaista hengellistäkään painostusta, on hankalaa aikaa. Jos siihen ympätään mukaan oman seurakunnan tilaisuuksiin puoliväkisin pakottaminen, seuraukset saattavat olla ikäviä. Keinot saada jälkipolvi tottelemaan ovat moninaiset. Yleisimpiä kasvatustapoja ovat uhkailu, lahjonta ja kiristys. Hengellisissä piireissä mukaan voidaan pakottaa syyllistämällä ja pelottelun avulla. Pahimmat tilanteet, joista olen kuullut, ovat olleet sellaisia, joissa nuoren osallistumishalukkuus on varmistettu nyrkin tai selkäsaunan avulla.


Omasta lapsuudesta on jäänyt mieleen yksi muistikuva, jossa pidän kaksin käsin kiinni ovenpielestä ja itken, että en halua lähteä mukaan seuroihin. Ei auttanut itku eivätkä omat voimat. Lähdettävä oli.

Millaisia neuvoja antaisin tälle blogia kirjoitavalle nuorelle? Ensinnäkin hänen kannattaisi etsiä joku luotettava henkilö, aikuinen, joka ei syyllistä häntä ja jonka kanssa hän voisi puhua ahdistuksistaan ja purkaa omia ajatuksiaan. Puhevälejä vanhempiin ei kannata rikkoa eikä kapinoida vain kapinoimisen ilosta tai kokeilunhalusta.
Olen varma siitä, että 95% vahvan hengellisen vakaumuksen omaavista vanhemmista haluaa lastensa ja nuortensa parasta. Teinin tuskaa voi helpottaa, jos hän pystyy edes hiukan samastumaan vanhempiensa tilanteeseen. Usein heilläkään ei ole mahdollisuuksia poiketa yhteisön tavoista tai joustaa normeista ja säännöistä. Kapinoiva, omia ajatuksia ja mielipiteitä esittävä aikuinen on yhtä lailla vaarassa joutua suljetuksi ulos. Vastassa voi olla koko suvun hengellinen traditio.

Ei ole helppoa olla nuori ahtaassa fundamentalistisessa uskonnollisessa yhteisössä, mutta ei ole helppoa olla vanhempikaan. Oma tahto, omat toiveet ja omat unelmat on alistettava yhteisön tahdon ja mission alle. Jos aihe kiinnostaa, lisää pohdintaa aiheesta löytyy gradustani.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Arkkipiispa ja hengellinen väkivalta

Seksuaalisuus puhuttaa kirkkokansaa ja kirkkoon kuulumattomia. Vaikuttaa siltä, että mielipiteitä lätkitään vähän sinne tänne, eikä aina huomata, mitä oman kommentin alle litistyy. Jälleen kerran puhutaan homoseksuaalisuudesta. Nyt ei ole kysymys niinkään siitä, onko homoseksuaalisuus oikein vai väärin, vaan lähinnä siitä, saako ihminen ahdistua omasta seksuaalisuudestaan. Mitä mieltä sinä olet, saako? Luterilaisen kirkon korkein auktoriteetti sanoo, ettei saa. Homoseksuaalin eheyttäminen on arkkipiispa Kari Mäkisen lausunnon mukaan hengellistä väkivaltaa.

Kyllä nyt niin mieleni pahoitin ja ärsyynnyin herra arkipiispan mielipiteeseen tästä Aslanin eheytyskurssista. Arkkipiispa kun kertoi STT:lle pitävänsä Aslan-yhdistyksen eheytystoimintaa manipuloivana toimintana ja hengellisenä väkivaltana. Täytyi taas kerran hieraista silmiään ja hyvin vakavasti pohtia, että mitä nämä piispat oikein ajattelevat uskosta ja hengellisyydestä vai ajattelevatko mitään. Mikä on tämä kirkko, johon vielä toistaiseksi kuulun? Onko se lintu vaiko kala? Perin kummallinen käsitys kirkkoni johtajalla on ainakin hengellisestä väkivallasta.

Otetaanpa tähän väliin Wikipedian määritelmää hengellisestä väkivallasta. Sivustolla kerrotaan näin: "Hengellinen väkivalta on uskonnollissävytteistä käyttäytymistä, jolla pyritään murtamaan tai nujertamaan uskonnollisin uhkauksin, vaatimuksin tai pakottein toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide." Miten on, uhkaako, vaatiiko tai pakottaako Aslan ihmisiä johonkin? Eikö kurssi olekaan vapaaehtoinen? Miten tämä ns. väkivalta ilmenee?


Aslan on kirkkokuntiin sitoutumaton kristillinen järjestö, joka antaa tukea ihmisille, jotka kokevat tarvitsevansa hengellistä apua ihmissuhteiden, tunne- ja seksuaalielämän alueella. Lähtökohtana on siis aina yksilö, joka etsii itse apua omiin henkilökohtaisiin ongelmiinsa Aslanin kautta.

Mitä Aslanin toiminnassa pelätään? Sitäkö, että joku onnellinen tasapainoinen homoseksuaali eheytyisi vastentahtoisesti, aivan vahingossa heteroksi? Mielestäni kurssille hakeutujan tulee ottaa itse päävastuu itsestään. Jos hengellisyys ahdistaa, ei pidä mennä mukaan toimintaan, jonka jo etukäteen tietää olevan vahvasti hengellistä. Aslan kertoo toiminnastaan avoimesti nettisivuillaan. Väittäisin, että on äärimmäisen vaikeaa joutua vahingoissa Aslanin kurssille eheytettäväksi, jos kokee olevansa seksuaalisesti ehjä homoseksuaali. Miksi itsensä kanssa tasapainossa oleva hakeutuisi eheytykseen? Oletan, että kursseille pyrkivä henkilö tietää itse hyvin tarkasti millaiseen toimintaan hän on menossa ja miksi hän sinne hakeutuu.

En päässyt oikein sisälle herra arkkipiispan aivoituksiin. Onko hän nyt siis sitä mieltä, että hengellisen avun ja tuen antaminen seksuaalielämässä oleviin ongelmiin on hengellistä väkivaltaa siitä huolimatta, että henkilö hakeutuu itse kurssille saamaan apua? Onko arkkipiispa todellakin sitä mieltä, että Raamattu ei anna perusteita rukoilla lähimmäisen puolesta jos tämä pyytää rukoustukea seksuaaliongelmiinsa?
Ovatko homoseksuaalisuus ja porno kirkolle nykyään niin "pyhiä" asioita, ettei ihminen, joka kokee ne synneiksi, saa pitää niitä syntinä, ei vaikka kyse olisi omasta ruumiista? Jos herra arkkipiispa haluaa nujertaa näiden apua hakevien uskonnolliset mielipiteet ja ahdistuksen omasta seksuaalisuudestaan, hän syyllistynee itse henkiseen ja hengelliseen väkivaltaan.

Näen asian nimittäin niin, että niin kuin itse kullakin on oikeus elää henkisesti tasapainoisesti homoseksuaalina, tulee jokaisella henkilöllä vastavuoroisesti olla myös oikeus hakea hengellistä apua homoseksuaalisuuden takia kokemaansa ahdistukseen, jos kokee apua ja terapiaa tarvitsevansa.
Mikäli joku ulkopuolinen alkaa sanella tällaiselle ahdistuneelle ihmiselle, ettei hänellä saa olla synnintuntoa homoseksuaalisista teoistaan, on se aivan yhtä paha asia kuin syyllistää väkivalloin sellaista henkilöä, joka ei koe omassa homoseksuaalisuudessaan mitään väärää.

Sitä paitsi jos kirkko tarjoaisi tukea seksuaalielämässä olevien ongelmiin, ei kirkon jäsenten tarvitsisi hakeutua Aslanin kursseille. Mutta mitä apua kirkko voisi tarjota, kun nykyään "lähes kaikki käy"? Miten homoseksuaalinen pappi voisi ymmärtää oman seksuaalisuutensa kanssa kamppailevaa henkilöä, kun pappi ei näe asiassa mitään ongelmaa synnistä puhumattakaan? Entä, jos asia on oikeasti ongelma jollekin? Mitätöikö kirkko ongelmaisen tunteet?



Millä mandaatilla herra arkkipiispa puuttuu Aslanin toimiin? Eikö olisi syytä aloittaa hengellisen väkivallan kitkeminen ensin omasta kirkkokunnasta, esimerkiksi herätysliikkeistä?

Voin toki olla väärässäkin, mutta minusta vaikuttaisi siltä, että arkkipiispa on eniten huolissaan siitä, että Aslan pitää homoseksuaalisuutta syntinä. Mutta onko kirkko hitustakaan huolissaan siitä, että esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuus pitää homoseksuaalisuuden ja masturboinnin lisäksi myös korvakoruja, hiusten värjäämistä ja ehkäisyä kadotukseen vievinä synteinä?

Eikö tulisi olla enemmän huolissaan niistä tuhansista luterilaisen kirkon jäseninä olevista vl-äideistä, jotka eivät uskalla ehkäistä helvetinpelon takia kuin niistä muutamasta henkilöstä, jotka hakeutuvat vuosittain itse vapaaehtoisesti yhteiskristillisen Aslanin parin päivän mittaisille kursseille? Vanhoillislestadiolaisuus on kirkon ydintä. Aslanin toimintaan osallistutaan vapaaehtoisesti ja harkiten, vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön synnytään.

Niinpä kysynkin, kumpi on vaarallisempaa henkisesti: vapaaehtoinen parin päivän eheytyskurssi Kiponniemessä Aslanin kurssilla vai koko hedelmällinen ikä masentuneena, uupuneena vanhoillislestadiolaisen suurperheen äitinä tai isänä jatkuvassa syyllisyydessä ja helvetinpelossa kipuillen? Miksi kirkko ei uskalla ottaa selvää kantaa tähän niin monille kipeään asiaan? Miksi takertua ulkopuolella oleviin lillukanvarsiin kun omassa piirissä on massiivinen ongelma? Mitä kirkko pelkää? 

maanantai 1. lokakuuta 2012

Tuleeko syntymättömästä lapsesta enkeli?

Voiko ihminen tuottaa "enkeleitä" omalla valinnallaan? Kuinka monta Jumalan suunnittelemaa sukupolvea voit tuhota ehkäisemällä sinulle varattujen lasten syntymän maan päälle? Mihin niiden sielut joutuvat, joiden syntymän ehkäiset? Joudutko tulevaisuudessa vastuuseen ehkäisyn käytöstä Jumalan edessä? Pääsetkö taivaaseen jos et toteuta Jumalan tahtoa, maksimaalista lisääntymistä, lapsilukusi kohdalla? Onko ehkäisy oikeasti murhaamista?

Useimmille ihmisille yllä olevat kysymykset ovat absurdeja, järjenvastaisia. Väitän kuitenkin, että juuri tälläkin hetkellä yllättävän moni perhe maassamme painiskelee niiden kanssa. Uupuneet vl-äidit pohtivat mielessään, mitä tehdä, kun Jumala on siunannut suurella lapsikatraalla, eikä oikeastaan jaksaisi enää ottaa vastaan yhtään lahjaa, mutta toisaalta uusista pienokaisista ei voi eikä saa kieltäytyäkään.

Oppi kun on yksinkertaisuudessaan tämä: Vanhoillislestadiolainen haluaa ottaa vastaan kaikki lapset. Lauseessa ei ole lieventäviä sanoja, eikä siihen saa lisätä sivulausetta joka alkaisi sanalla mutta. Jos kuulut liikkeeseen, ajattelet ja toimit niin kuin liikkeeseen kuuluva ajattelee ja toimii.

Haluan ravistella käsityksiä, joihin uupuneet äidit vetoavat ehkäisystä kieltäytyessään. Miksi? Siksi, että olen viime viikkoina lukenut niin monia kertomuksia, joissa kuvataan sitä ahdistusta, masennusta, väsymystä, pelkoa, syyllisyyttä, jota ehkäisemättömyysoppi perheissä aiheuttaa ja on aiheuttanut. Miksi niin moni vl-perheeseen syntynyt lapsi kokee itsensä ei-toivotuksi ja tarvitsee terapiaa?   


Yhteisön virallinen kanta, johon vl-liikkeen johto tukeutuu ulkopuolisissa kannanotoissaan, on se, että ehkäisyä ei ole kielletty. Jokainen perhe toimii omantuntonsa mukaan. Aivan. On kuitenkin huomioitava se, että tiiviissä yhteisössä elävän omatunto on koulutettu yhteisön oppeja tukevaksi jo varhaislapsuudessa. Opetetun omantunnon ohjaaminen haluttuun suuntaan on helppoa, koska sivupolkuja ei anneta. Ehkäisy luetaan yksiselitteisesti synniksi ja syntiä ei saa tehdä.
Todellisuudessa yhteisön jäsenellä on kaksi vaihtoehtoa:

1) Omatuntosi sanoo, ettet halua ehkäistä ja sinut hyväksytään yhteisön jäseneksi sellaisena kuin olet.
2) Omatuntosi sanoo, että haluat ehkäistä, joten et voi olla uskova eikä sinua enää sellaisena pidetä.

Ehkäisyä ei siis ole kielletty, mutta sen ei myöskään katsota olevan sallittua liikkeen sisällä oleville. Koska yksikään vl-uskova ei halua ehkäistä ts. tehdä syntiä Jumalaa vastaan, ei oikeastaan voi olla olemassa vl-uskovaa, joka haluaa ehkäistä. Pelkoa lisää se, että liike opettaa, ettei pelastusta liikkeen ulkopuolella löydy. Ehkäisemättömyys katsotaan samalla valinnaksi ikuisen elämän ja helvetin välillä. Synnin (ehkäisyn) palkka kun on Raamatun mukaan kuolema.

Eräs vl-äiti perusteli Kotimaa24:n blogissa ehkäisemättömyyttään seuraavasti: "Itse ajattelen Raamatun ilmoitukseen nojaten (muistelen että aiheesta on kirjoitettu ainakin Jeremian kirjassa?), että Jumala on tuntenut jokaisen meistä nimeltä jo ennen syntymäämme. Syntymättömät lapset ovat uskon käsitykseni mukaan enkeleitä taivaassa, he eivät ole päässeet koskaan syntymään. Taivaassa on siis paljon ihmisiä, myös syntymättömiä, sekä keskeytetyn raskauden kautta sinne siirtyneitä."


Tulkintani mukaan tämä äiti koki, että hänen tehtävänsä oli synnyttää Jumalan hänelle jo ennalta valitsemat lapset maan päälle hinnalla millä hyvänsä (seitsemän lasta / sektiota). Jos hän ei olisi toteuttanut Jumalan ennalta tekemää suunnitelmaa, hänen osakseen varatut sieluparat olisivat jääneet taivaaseen, syntymättä koskaan maan päälle.

Löytyykö Raamatusta jakeita, joilla tätä oppia voisi perustella? Itse en ole sellaisia vielä löytänyt. En myöskään usko, että yllä oleva äiti on keksinyt logiikkaa aivan omasta päästään. Vanhoillislestadiolainen ehkäisytulkinta johtaa väistämättä kyseenalaisiin ongelmiin. Monet liikkeen jäsenet kiistävät "vauvavarasto-opin", mutta pitävät kuitenkin ehkäisyä murhaan verrattavana tekona. Miksi? Eihän olematonta voi murhata.

Lainaan erästä yllä olevan äidin kanssa samaan blogikirjoitukseen kirjoittanutta: "Liikkeen sisällä tietyt normit imetään äidinmaidossa. Niiden kyseenalaistaminen on samaa kuin kultakala kyseenalaistaisi, että vesi elintilana on typerä. Mutta silloin kun oma sisäinen ääni alkaa sotia yhteisön ääntä vastaan, ihminen on ongelmissa."

Näinhän se on. Ongelmissa on.

 

maanantai 24. syyskuuta 2012

Herra ruumisvaununne siunatkoon

Tänä aamuna teologireppana sai hieraista silmiään useammankin kerran. Paikallislehden uutinen herätti ihmetystä ja herättää yhä, vaikka päivä alkaa hämärtyä iltaan. Aviisi kertoo neljännessivun kokoisella uutisellaan kuvien kera, että piispa Björn Vikström kävi varta vasten Mustiolla siunaamassa ja vihkimässä ruumisvaunut sekä niiden säilytyspaikan kirkon pihalla. Eikä kyseessä olekaan ihan tavalliset kärryt vaan vuonna 1915 rakennetut saattovaunut. Kuvateksti kertoo vielä painokkaammin, kuinka mustiolaiset kunnioittivat entisöityjen saattovaunujen siunaamista sateisessa säässä.

Että mitä? Teologireppana ymmärtää kyllä jonkin verran historian päälle ja senkin oikein hyvin, että Mustion kyläyhdistyksellä oli intoa kerätä yli 20 000 euroa vaunujen kunnostamiseen. Hienoa. Entisöijä sai töitä ja kaikki ovat Mustiolla tyytyväisiä.
En kuitenkaan ymmärrä, miksi 1950-luvulla käytöstä poistetut vaunut piti siunata. Myönnän, että teologinen tietämykseni ja kokemukseni ovat vielä untuvikkovaiheessa. Siispä toivon, että joku asiasta paremmin ymmärtävä teologikollega osaisi kertoa minulle tämän kyseisen siunauksen ydinajatuksen.


Luterilaisessa kirkossa siunataan monenlaisia asioita. Loogista on vaikkapa kirkon tai uuden toimitilan siunaaminen käyttöön ja uusien työntekijöiden siunaamisen työhönsä. Uteliaisuuttani tein haun Googlessa sanoilla "piispa siunasi", nähdäkseni mitä kaikkea piispat ovat viime aikoina siunailleet. Aiemmista uutisista löytyy esimerkiksi kirkkoveneen siunaaminen. Lievää hämmennystä aiheutti tietokoneruudulle putkahtanut uutinen veteraanikirjojen siunaamisesta. Jälleen heräsi sama yksinkertainen ja ytimekäs kysymys kuin aamulla, eli miksi.
Ehkä vastaukset joskus löytyvät.

Loppuviimeksi on syytä tyytyä vallitsevaan tilanteeseen. Viime vuosisadan ruumisvaunut on piispan toimesta siunattu ja sillä hyvä. Vertailun vuoksi olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, siunataanko uudet ruumisvaunut seurakunnissa aina käyttöönoton yhteydessä. Olisihan hienoa, että kuoleman hetken koittaessa viimeiselle matkalle vievä kulkuneuvo olisi asianmukaisesti siunattu.
Näin siunaushetkessä siunattu ruumis kulkisi siunatulla kärryllä siunatun maan lepoon. Siu siu.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Yllättävä löytö kirpputorilta

Kuuluuko lähipiiriisi yhtään muotifriikkiä, elokuvafriikkiä tai tietokonefriikkiä, persoonia jotka ovat innostuneet, intoutuneet ja osittain omistautuneet harrastuksestaan ja harrastukselleen? Harrastaminen ja keräileminen ei ole pahasta, jos se ei ala muodostua pakkomielteeksi, psyykkiseksi ongelmaksi tai perheen ongelmaksi. Itse tunnustaudun hamsteriksi. Säästän ja kerään kaikkea tarpeellista, vähemmän tarpeellista ja tarpeetontakin, jos vaikka joskus sattuisi tarvitsemaan. Sitä, onko kyseessä jo ongelma, en tiedä.

Tunnustaudun kirjafriikiksi. Kirjat ovat kuuluneet elämääni aina. Lapsena kannoin kirjastosta lukemista kassitolkulla viikottain selkä vääränä. Tuli luettua kaikkea mahdollista saduista seikkailutarinoihin ja scifiin saakka. Nuorempana en ostanut kirjoja. Luin niin paljon, ettei olisi yksinkertaisesti ollut varaa ostaa kaikkea sitä määrää kirjoja, joita tuli luettua. Shoppailevan kirjahamsterin kausi alkoi vasta keski-iässä opiskelujeni myötä. Yllättäen ja salakavalasti hyllyt aloivat täyttyä teologisesta kirjallisuudesta. Lukutottumukset muuttuivat samalla hieman ja romaanit vaihtuivat etupäässä elämäkertoihin ja hengellisiin teoksiin.

Uutena kirjat maksavat maltaita. (Tosin en tiedä, minkä verran maltaat mahtavat maksaa, joskus ovat ilmeisesti maksaneet paljonkin.) Mutta yhtä kaikki, summa summarum, kirjat maksavat. Onneksi ja myös suruksi niitä löytää halvalla kirpputoreilta. Nykyään kun on vallalla kummallinen trendi. Ihmiset eivät enää jaksa lukea kirjoja. Niistä on tullut monille aivan turhia kapineita. Lukemisesta on tullut vanhanaikaista. Niinpä kirpputoreilta löytyy usein aivan uusiakin kirjoja. Sellaisia kappaleita, joista näkyy, ettei niitä ole koskaan vaivauduttu avamaan.



Erään selvästi lukemattoman aarteen löysin eräänä päivänä paikalliselta kirpputorilta, nimittäin Raamatun. (Kuvan Raamattu ei liity tarinaan). Löytämäni Raamattu oli siisti violettikansinen uusi käännös. Nostin kirjan laatikosta ja avasin kannen. Hinta ei ollut paha, neljä euroa. Mieleeni tuli ostaa Raamattu ystävälleni lahjaksi ja aloin selata sitä varovasti. Enpä olisi arvannut, mitä löytyäisin ...

Raamatun väliin oli piilotettu setelinippu. Rahat olivat siistejä sileitä seteleitä ja ne olivat olleet siellä pitkään. Nipussa oli muutamia viidenkymmenen markan seteleitä, parikymppisiä ja ehkä kymppejäkin. En laskenut rahoja. Napsautin kirjan kiinni ja menin kassalle. Sanoin ottavani Raamatun ja näytin rahanippua. Myyjä lupasi toimittaa rahat oikealle omistajalleen ja laittoi ne kuoreen. (Toivottavasti hän oli rehellinen.)

Jälkikäteen harmitti, etten laskenut rahoja. Oletan, että rahat kuuluivat jollekin nuorelle, joka oli saanut Raamatun lahjaksi sukulaiseltaan tai kummiltaan. Omistuskirjoitusta kirjassa ei ollut. Rahojen piilottaja oli varmasti toivonut ja odottanut, että kirjan omistaja olisi joskus tarttunut siihen ja lukenut. Rahat olisi ollut helppo löytää avaamalla kirjan. Mutta sitä ei oltu tehty. Raamattu oli viety tarpeettomana kirpputorille. Surullista, mutta ei ainutlaatuista.
Keskustelin rahakätköstä myöhemmin Vivamon kirjakirpputorin vapaaehtoisen työntekijän kanssa. Hän sanoi löytäneensä parikin kertaa rahaa kirjojen välistä. Siispä vinkkinä jokaiselle blogini lukijalle. Kannattaa katsoa, ettei tarvitse katua, myös lahjaksi saadun Raamatun väliin ainakin kerran elämässään.   :-)


tiistai 11. syyskuuta 2012

Maikin tarina

Nuoripari oli muuttanut rivitaloasuntoon. Opiskelijakämpän jälkeen paluu takaisin kotipaikkakunnalle oli pitkään pohdittu juttu. Työmatkoista tulisi pitkiä, mutta asunnot olivat halvempia ja vihdoin olisi ihan oma piha. Siitä oli haaveiltu jo monta vuotta. Viherpeukaloa oli syyhyttänyt pitemmän aikaa ja haaveet pienen puutarhan sadosta olivat korkealla. Rivitalon etupiha näytti sopivan tyhjältä. Siihen saattaisi sopia pari pientä omenapuuta, mutta minkälaisia niiden pitäisi olla? Omenapuitahan on kymmeniä eri lajikkeita. Ei auttanut muu, kuin ryhtyä toimeen ja käymään läpi puutarhakirjoja.Käänneltyään ja väänneltyään asiaa muutamia viikkoja pikkurouva päätyi kahteen kesälajikkeeseen Maikkiin ja Valkeaan kuulaaseen. Molemmat olivat mehukkaita suoraan puusta syötäviä herkkuja.

Kuinkas ollakaan, läheisessä kaupungissa oli sopivasti puutarhaliikkeen loppuunmyynti. Nuorenparin budjetti oli asunnon oston jälkeen aika pinkeä, joten auto suunnattiin kohti alea. Taimistolla ystävällinen myyjä kuunteli nuorenparin toiveita ja poistui avuliaana varastoonsa katsomaan, josko toivottuja lajikkeita olisi vielä jäljellä. Peukut pystyssä nuori rouva odotteli myyjää ja tovin kuluttua tämä saapui paikalle mukanaan kaksi pientä omenapuun taimea. Upeaa, Maikki ja Valkea kuulas, molempia löytyi vielä. Ostokset maksettuaan nuoripari suuntasi kotia kohti ja kaivoi pikkuisille taimilleen kaksi pientä kuoppaa.


Omenapuiden kasvatukseen perehtynyt tietää, että satoa saa odotella muutaman vuoden. Kehitystä voi pikkuisen nopeuttaa oikealla leikkauksella ja taivuttamalla oksia varovasti vaakatasoon. Mutta vihdoin koitti se aika, että omenapuut kukkivat. Syksyllä puissa oli pieniä raakileita. Nuoripari odotti malttamattomana Maikin ja Valkean kuulaan kypsymistä.
Syksymmällä isännöitsijä poikkesi pihalle. Hän oli omenoiden tuntija ja kysyi lajikkeiden nimiä. Nuoripari kertoi niiden olevan Maikki ja Valkea kuulas. "Eivät nuo kyllä niitä ole", isännöitsijä totesi ja lisäsi: "Ovat varmaan jotain talviomenalaatua."

Että mitä! No, ei ihmekään ettei Maikki ollut osoittanut minkäänlaista taipumusta punastua. Tarkemmin katsottuna Valkea kuulaskaan ei ollut ihan sen näköinen kuin mihin oli lapsuudessa tottunut. Ei ole totta, ystävälliseltä vaikuttanut myyjä oli törkeästi huiputtanut hyväuskoista nuortaparia. Kauppias halusi päästä eroon omenapuistaan ja rahastaa niillä. Varastolla hän oli ottanut kaksi ylijäänyttä talviomenapuuta ja törkeästi naputellut koneellaan niihin vain uudet nimilaput.Harmitti todella paljon. Huolella valitut omenapuut, vuosia hoidetut ja kasvatetut Maikki ja Valkea kuulas olivatkin ihan jotain muuta kuin olimme halunneet. Ja kypsyiväthän ne omenatkin lopulta. Eivätkä olleet kesäomenia. Molemmat samaa laatua, eivät pahoja, mutta eivät toivottuja herkkujakaan.

Olen useasti miettinyt jälkeenpäin, saiko myyjä tempustaan kovastikin iloa. Katuiko hän asiaa jälkeenpäin tai muistiko edes tekoaan? Hän ei palannut enää seuraavina vuosina myymään taimia. Myymälä lopetettiin samana syksynä kun ostimme puut.
Vaikka asia harmittikin kovasti, puut saivat jäädä pihaan. En hennonnut kaataa niitä pois ja ostaa uusia. Olivathan se meidän hoitamiamme ja tekivät satoakin. Hoidin niitä koko sen ajan kun asuimme rivitalossa. Kun myimme asunnon pois, uusi omistaja kaatoi puut pois.

Mitä sen jälkeen tapahtui? Loppu hyvin, kaikki hyvin? Sain kuin sainkin Maikin ja peräti kolme Valkeaa kuulasta. Uuden kodin pihalla oli niiden lisäksi vielä kaksi Kaneliomenaa ja herkullinen Jaspi. Maukkaita ja omanlaisia lajikkeita kaikki. Kiitos niistä.     :-)