maanantai 24. syyskuuta 2012

Herra ruumisvaununne siunatkoon

Tänä aamuna teologireppana sai hieraista silmiään useammankin kerran. Paikallislehden uutinen herätti ihmetystä ja herättää yhä, vaikka päivä alkaa hämärtyä iltaan. Aviisi kertoo neljännessivun kokoisella uutisellaan kuvien kera, että piispa Björn Vikström kävi varta vasten Mustiolla siunaamassa ja vihkimässä ruumisvaunut sekä niiden säilytyspaikan kirkon pihalla. Eikä kyseessä olekaan ihan tavalliset kärryt vaan vuonna 1915 rakennetut saattovaunut. Kuvateksti kertoo vielä painokkaammin, kuinka mustiolaiset kunnioittivat entisöityjen saattovaunujen siunaamista sateisessa säässä.

Että mitä? Teologireppana ymmärtää kyllä jonkin verran historian päälle ja senkin oikein hyvin, että Mustion kyläyhdistyksellä oli intoa kerätä yli 20 000 euroa vaunujen kunnostamiseen. Hienoa. Entisöijä sai töitä ja kaikki ovat Mustiolla tyytyväisiä.
En kuitenkaan ymmärrä, miksi 1950-luvulla käytöstä poistetut vaunut piti siunata. Myönnän, että teologinen tietämykseni ja kokemukseni ovat vielä untuvikkovaiheessa. Siispä toivon, että joku asiasta paremmin ymmärtävä teologikollega osaisi kertoa minulle tämän kyseisen siunauksen ydinajatuksen.


Luterilaisessa kirkossa siunataan monenlaisia asioita. Loogista on vaikkapa kirkon tai uuden toimitilan siunaaminen käyttöön ja uusien työntekijöiden siunaamisen työhönsä. Uteliaisuuttani tein haun Googlessa sanoilla "piispa siunasi", nähdäkseni mitä kaikkea piispat ovat viime aikoina siunailleet. Aiemmista uutisista löytyy esimerkiksi kirkkoveneen siunaaminen. Lievää hämmennystä aiheutti tietokoneruudulle putkahtanut uutinen veteraanikirjojen siunaamisesta. Jälleen heräsi sama yksinkertainen ja ytimekäs kysymys kuin aamulla, eli miksi.
Ehkä vastaukset joskus löytyvät.

Loppuviimeksi on syytä tyytyä vallitsevaan tilanteeseen. Viime vuosisadan ruumisvaunut on piispan toimesta siunattu ja sillä hyvä. Vertailun vuoksi olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, siunataanko uudet ruumisvaunut seurakunnissa aina käyttöönoton yhteydessä. Olisihan hienoa, että kuoleman hetken koittaessa viimeiselle matkalle vievä kulkuneuvo olisi asianmukaisesti siunattu.
Näin siunaushetkessä siunattu ruumis kulkisi siunatulla kärryllä siunatun maan lepoon. Siu siu.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Yllättävä löytö kirpputorilta

Kuuluuko lähipiiriisi yhtään muotifriikkiä, elokuvafriikkiä tai tietokonefriikkiä, persoonia jotka ovat innostuneet, intoutuneet ja osittain omistautuneet harrastuksestaan ja harrastukselleen? Harrastaminen ja keräileminen ei ole pahasta, jos se ei ala muodostua pakkomielteeksi, psyykkiseksi ongelmaksi tai perheen ongelmaksi. Itse tunnustaudun hamsteriksi. Säästän ja kerään kaikkea tarpeellista, vähemmän tarpeellista ja tarpeetontakin, jos vaikka joskus sattuisi tarvitsemaan. Sitä, onko kyseessä jo ongelma, en tiedä.

Tunnustaudun kirjafriikiksi. Kirjat ovat kuuluneet elämääni aina. Lapsena kannoin kirjastosta lukemista kassitolkulla viikottain selkä vääränä. Tuli luettua kaikkea mahdollista saduista seikkailutarinoihin ja scifiin saakka. Nuorempana en ostanut kirjoja. Luin niin paljon, ettei olisi yksinkertaisesti ollut varaa ostaa kaikkea sitä määrää kirjoja, joita tuli luettua. Shoppailevan kirjahamsterin kausi alkoi vasta keski-iässä opiskelujeni myötä. Yllättäen ja salakavalasti hyllyt aloivat täyttyä teologisesta kirjallisuudesta. Lukutottumukset muuttuivat samalla hieman ja romaanit vaihtuivat etupäässä elämäkertoihin ja hengellisiin teoksiin.

Uutena kirjat maksavat maltaita. (Tosin en tiedä, minkä verran maltaat mahtavat maksaa, joskus ovat ilmeisesti maksaneet paljonkin.) Mutta yhtä kaikki, summa summarum, kirjat maksavat. Onneksi ja myös suruksi niitä löytää halvalla kirpputoreilta. Nykyään kun on vallalla kummallinen trendi. Ihmiset eivät enää jaksa lukea kirjoja. Niistä on tullut monille aivan turhia kapineita. Lukemisesta on tullut vanhanaikaista. Niinpä kirpputoreilta löytyy usein aivan uusiakin kirjoja. Sellaisia kappaleita, joista näkyy, ettei niitä ole koskaan vaivauduttu avamaan.



Erään selvästi lukemattoman aarteen löysin eräänä päivänä paikalliselta kirpputorilta, nimittäin Raamatun. (Kuvan Raamattu ei liity tarinaan). Löytämäni Raamattu oli siisti violettikansinen uusi käännös. Nostin kirjan laatikosta ja avasin kannen. Hinta ei ollut paha, neljä euroa. Mieleeni tuli ostaa Raamattu ystävälleni lahjaksi ja aloin selata sitä varovasti. Enpä olisi arvannut, mitä löytyäisin ...

Raamatun väliin oli piilotettu setelinippu. Rahat olivat siistejä sileitä seteleitä ja ne olivat olleet siellä pitkään. Nipussa oli muutamia viidenkymmenen markan seteleitä, parikymppisiä ja ehkä kymppejäkin. En laskenut rahoja. Napsautin kirjan kiinni ja menin kassalle. Sanoin ottavani Raamatun ja näytin rahanippua. Myyjä lupasi toimittaa rahat oikealle omistajalleen ja laittoi ne kuoreen. (Toivottavasti hän oli rehellinen.)

Jälkikäteen harmitti, etten laskenut rahoja. Oletan, että rahat kuuluivat jollekin nuorelle, joka oli saanut Raamatun lahjaksi sukulaiseltaan tai kummiltaan. Omistuskirjoitusta kirjassa ei ollut. Rahojen piilottaja oli varmasti toivonut ja odottanut, että kirjan omistaja olisi joskus tarttunut siihen ja lukenut. Rahat olisi ollut helppo löytää avaamalla kirjan. Mutta sitä ei oltu tehty. Raamattu oli viety tarpeettomana kirpputorille. Surullista, mutta ei ainutlaatuista.
Keskustelin rahakätköstä myöhemmin Vivamon kirjakirpputorin vapaaehtoisen työntekijän kanssa. Hän sanoi löytäneensä parikin kertaa rahaa kirjojen välistä. Siispä vinkkinä jokaiselle blogini lukijalle. Kannattaa katsoa, ettei tarvitse katua, myös lahjaksi saadun Raamatun väliin ainakin kerran elämässään.   :-)


tiistai 11. syyskuuta 2012

Maikin tarina

Nuoripari oli muuttanut rivitaloasuntoon. Opiskelijakämpän jälkeen paluu takaisin kotipaikkakunnalle oli pitkään pohdittu juttu. Työmatkoista tulisi pitkiä, mutta asunnot olivat halvempia ja vihdoin olisi ihan oma piha. Siitä oli haaveiltu jo monta vuotta. Viherpeukaloa oli syyhyttänyt pitemmän aikaa ja haaveet pienen puutarhan sadosta olivat korkealla. Rivitalon etupiha näytti sopivan tyhjältä. Siihen saattaisi sopia pari pientä omenapuuta, mutta minkälaisia niiden pitäisi olla? Omenapuitahan on kymmeniä eri lajikkeita. Ei auttanut muu, kuin ryhtyä toimeen ja käymään läpi puutarhakirjoja.Käänneltyään ja väänneltyään asiaa muutamia viikkoja pikkurouva päätyi kahteen kesälajikkeeseen Maikkiin ja Valkeaan kuulaaseen. Molemmat olivat mehukkaita suoraan puusta syötäviä herkkuja.

Kuinkas ollakaan, läheisessä kaupungissa oli sopivasti puutarhaliikkeen loppuunmyynti. Nuorenparin budjetti oli asunnon oston jälkeen aika pinkeä, joten auto suunnattiin kohti alea. Taimistolla ystävällinen myyjä kuunteli nuorenparin toiveita ja poistui avuliaana varastoonsa katsomaan, josko toivottuja lajikkeita olisi vielä jäljellä. Peukut pystyssä nuori rouva odotteli myyjää ja tovin kuluttua tämä saapui paikalle mukanaan kaksi pientä omenapuun taimea. Upeaa, Maikki ja Valkea kuulas, molempia löytyi vielä. Ostokset maksettuaan nuoripari suuntasi kotia kohti ja kaivoi pikkuisille taimilleen kaksi pientä kuoppaa.


Omenapuiden kasvatukseen perehtynyt tietää, että satoa saa odotella muutaman vuoden. Kehitystä voi pikkuisen nopeuttaa oikealla leikkauksella ja taivuttamalla oksia varovasti vaakatasoon. Mutta vihdoin koitti se aika, että omenapuut kukkivat. Syksyllä puissa oli pieniä raakileita. Nuoripari odotti malttamattomana Maikin ja Valkean kuulaan kypsymistä.
Syksymmällä isännöitsijä poikkesi pihalle. Hän oli omenoiden tuntija ja kysyi lajikkeiden nimiä. Nuoripari kertoi niiden olevan Maikki ja Valkea kuulas. "Eivät nuo kyllä niitä ole", isännöitsijä totesi ja lisäsi: "Ovat varmaan jotain talviomenalaatua."

Että mitä! No, ei ihmekään ettei Maikki ollut osoittanut minkäänlaista taipumusta punastua. Tarkemmin katsottuna Valkea kuulaskaan ei ollut ihan sen näköinen kuin mihin oli lapsuudessa tottunut. Ei ole totta, ystävälliseltä vaikuttanut myyjä oli törkeästi huiputtanut hyväuskoista nuortaparia. Kauppias halusi päästä eroon omenapuistaan ja rahastaa niillä. Varastolla hän oli ottanut kaksi ylijäänyttä talviomenapuuta ja törkeästi naputellut koneellaan niihin vain uudet nimilaput.Harmitti todella paljon. Huolella valitut omenapuut, vuosia hoidetut ja kasvatetut Maikki ja Valkea kuulas olivatkin ihan jotain muuta kuin olimme halunneet. Ja kypsyiväthän ne omenatkin lopulta. Eivätkä olleet kesäomenia. Molemmat samaa laatua, eivät pahoja, mutta eivät toivottuja herkkujakaan.

Olen useasti miettinyt jälkeenpäin, saiko myyjä tempustaan kovastikin iloa. Katuiko hän asiaa jälkeenpäin tai muistiko edes tekoaan? Hän ei palannut enää seuraavina vuosina myymään taimia. Myymälä lopetettiin samana syksynä kun ostimme puut.
Vaikka asia harmittikin kovasti, puut saivat jäädä pihaan. En hennonnut kaataa niitä pois ja ostaa uusia. Olivathan se meidän hoitamiamme ja tekivät satoakin. Hoidin niitä koko sen ajan kun asuimme rivitalossa. Kun myimme asunnon pois, uusi omistaja kaatoi puut pois.

Mitä sen jälkeen tapahtui? Loppu hyvin, kaikki hyvin? Sain kuin sainkin Maikin ja peräti kolme Valkeaa kuulasta. Uuden kodin pihalla oli niiden lisäksi vielä kaksi Kaneliomenaa ja herkullinen Jaspi. Maukkaita ja omanlaisia lajikkeita kaikki. Kiitos niistä.     :-)

perjantai 7. syyskuuta 2012

Kiusaajia koulussa

Viime aikoina on puhuttu paljon koulussa tapahtuvasta kiusaamisesta. On hyvä, että asiasta puhutaan. Henkinen tai fyysinen väkivalta ei ole milloinkaan oikeutettua. Tunnen monia, joita on kiusattu koulussa ja olen ollut myös itse kiusaamisen kohteena sekä ala- että yläasteella. Yksi asia on kuitenkin vuosien varrella muuttunut, nimittäin se, etteivät opettajat kohtele lapsia ja nuoria enää yhtä ilkeästi kuin ennen. Osittain tilanteen paraneminen johtuu lakien muutoksesta, osittain siitä, että opettajien auktoriteettiasema on vähitellen surkastunut. Kunnioittaminen on vieras sana monessa koulussa.

Omalta lukioajaltani on jäänyt tuskaisen hyvin mieleen eräs kieltenopettaja. Hänen tuntinsa olivat yhtä piinaa. Osaltaan vaikutti se, että olin auttamattoman huono kyseisessä kielessä, mutta vikaa oli myös opettajan asenteessa. Hän vaikutti nauttivan oppilaiden nöyryyttämisestä. Joka luokalla oli muutama huono oppilas, joista tuli hänen silmätikkujaan. Kielen tunneilla pelkäsin niin paljon, etten uskaltanut juurikaan nostaa katsettani pulpetista, ettei hän kiinnittäisi minuun huomiota. Näen edelleenkin satunnaisesti painajaisia koulusta, vaikka aikaa lukion päättymisestä on kulunut useampi vuosikymmen.


Vei monta vuotta yliopistolla, ennen kuin uskaltauduin pakollisille kielten kursseille. Suoritin ne viimeisenä opiskeluvuotena. Onneksi nykyään on olemassa erityisiä kursseja niille, joilla on pelkotiloja kielten opiskelua kohtaan. Huomasin, etten ollut ainoa kielikammoinen.

Jos vertaan omia koulukokemuksiani vanhempien sisarusteni kokemuksiin, niin täytyy todeta, että olen päässyt aika vähällä. Heidän ollessaan koulussa kaikki eteen annettu ruoka oli syötävä piti siitä tai ei.  Käsityötunnilla opettaja saattoi heittää lapsen käsityön nurkkaan, jos se ei ollut riittävän hyvin tehty. Eräs sisaruksistani kertoi, että oppikoulun ruotsinopettaja oli polttanut koko ryhmän vihkot, kun tehtävissä oli liikaa virheitä. Tukkapöllyn antaminen oli myös ihan normaali kasvatusmenetelmä, samainen sisarus oli senkin itse karvaasti kokenut.

Nykyään nuoria ohjataan lempeällä kädellä. Mielestäni mennään kuitenkin jo hieman pitkälle, jos oppilasta ei saa laittaa siivoamaan omia jälkiään. Minkä mallin oppilas saa, jos hän voi heittää lautasen ruokasalin lattialle ilman seuraumuksia?
Helsingin Sanomat uutisoi (2.9.2012) rehtori Jari Anderssonin tapauksesta. Rehtori ei olisi saanut puuttua koulussaan olevien nuorten käytökseen perinteistä poikkeavalla tavalla. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen antoi Anderssonille huomautuksen, koska tupakoinnista ei seurannut jälki-istuntoa vaan rehtori vaati tupakoimattomuuslupauksen ja laittoi nuoren tekemään rangaistukseksi ylimääräisen kirjoitustehtävän.

Nuoren tai lapsen nöyryyttäminen on eri asia kuin kasvattaminen. Vaikuttaa siltä, että päättäjiltä on alkanut mennä puurot ja vellit hieman sekaisin. On nuoren etu, että hänet opetetaan ottamaan vastuu teoistaan ja kantamaan niistä seuraukset. Omien sotkujen siivoamisen vaatiminen oppilaalta ja ylimääräisen kirjoitustehtävän antaminen sääntöjä rikkoneelle eivät ole asioita, joiden vuoksi opettajia tulisi rangaista. Päinvastoin opettajia tulisi kannustaa haastavassa tehtävässään ja kiittää niitä opetustehtävissä työskenteleviä, jotka haluavat aidosti ja oikeasti nuorten parasta ohjaamalla näitä vastuulliseen aikuisuuteen.



lauantai 1. syyskuuta 2012

Jonakin päivänä kaduttaa

Minttu Vettenterä on aiheuttanut suurta kohua  Enkeli-Elisan nimeä kantavalla tarinallaan. Vettenterän kirja  "Jonakin päivänä kaduttaa" kertoo tarinan 15-vuotiaasta Elisasta, joka teki itsemurhan jatkuvan koulukiusaamisen seurauksena. Kirjan kertojana toimii Miksu, Elisan isä, joka on itse entinen koulukiusaaja. Elisan tarina esitetään "fiktiivisenä tarinana tosielämän ihmisistä ja tapahtumista", mutta HS:n artikkeli asetti artikkelissaan koko Elisan olemassaolon kyseenalaiseksi. Artikkelin seurauksena nousi suuri kohu, joka eteni aina poliisitutkintaan saakka.

En ollut kuullut Enkeli-Elisasta ennen HS Kuukausiliitteen artikkelia. Kirjoitus herätti kiinnostuksen Vettenterää ja hänen kirjaansa kohtaan. Kimmoke tämän arvion kirjoittamiseen on Ei kiusata -yhdistyksen 2012 toimintasuunnitelman kohta, jossa "Jonakin päivänä kaduttaa" kirjaa jaettaisiin kouluille ja kirjastoille yhteensä 1000 kappaletta. Mielestäni kyseistä kirjaa ei tulisi missään nimessä jakaa kouluille eikä antaa yläasteikäisen nuoren luettavaksi. Ei ainakaan siinä tapauksessa jos kyseinen nuori on masentunut tai itsetuhoinen. Kirja ei tarjoa minkäänlaista ratkaisua ahdistuneelle. Päin vastoin se kuvaa itsemurhan kiiltokuvamaisena tapahtumana ja tarjoaa oman käden kautta tapahtuvaa lähtöä yhtenä vaihtoehtona ahdistavassa elämäntilanteessa olevalle.

Kirja on itsemurhaa glorifioivan teemansa lisäksi epäkristillinen, epälooginen (ristiriitainen jopa itsensä kanssa) sekä Vettenterän omien lausuntojen kanssa. Henkilöhahmot ovat stereotypioita, tunneskaala liioiteltu ja kirjan kieli paikoin alatyylistä. Juoni on poukkoilevaa. Ajallisesti teksti pomppii nykyhetkestä kymmenien vuosien takaisiin muistoihin. Kirjassa on myös lukuisia kysymyksiä herättäviä omituisuuksia.

Kun kaiken muun lisäksi tässä vaiheessa on tiedossa se, että henkilöhahmot ja tapahtumat ovat kirjailijan omasta päästä syntynyttä kiusaamisfantasiaa, en suosittele kirjaa kenellekään muulle kuin Enkeli-Elisasta ilmiönä kiinnostuneelle henkilölle ja mahdollisille tutkijoille.
Haluaisinkin kysyä Vettenterältä itseltään, mikä tämän kirjan tarkoitus ja sanoma hänen mielestään on.


Itsemurhan glorifiointi: Tämä asia on tuotu esille jo useassa kirjoituksessa. Elisa esitetään kauniina vainajana peiton poimuihin kääriytyneenä enkelinä, vaikka todellisuudessa lääkkeillä tehty itsemurha ei olisi kaunista katsottavaa.

Myös "Miksu" haaveilee itsemurhasta. Ensin kuvaillen lapsuuttaan ja haluaan hypätä ikkunasta vanhempien alkoholismin ja väkivaltaisuuden takia. Myöhemmin Miksu toteaa, että olisi lähtenyt itse Elisan perään ottamalla yliannostuksen, jos poliisi ei olisi vienyt lääkkeitä pois.

Miksun kiusaamaksi kuvattu "Henna" toteaa kirjassa, että jossain tapauksessa kuolema voi olla jopa elämää parempi vaihtoehto. "En epäile hetkeäkään, etteikö minulle olisi ollut parempi tehdä sama, mutta minä olin liian raukka ja jäin tähän maailmaan vain olemaan. (...) Joskus vain olisi parempi olla kuollut." Lisäksi kirjassa kuvataan yksi itsemurhayritys kun Henna, yrittää päättää päivänsä. (Onneksi hän päättää yllättäen soittaa Miksulle ja tämä pelastaa hänen henkensä.) Niin ikään Miksun kiusaamaksi kuvattu "Marko" kertoo, että ilman hyvää harrastustaan, musiikkia, hänkin olisi voinut tehdä itsemurhan.

Kirjan opetus itsetuhoisuudesta on seuraavanlainen: Itsemurha on ratkaisu silloin kun on paha olla. Joskus on parempi olla kuollut kuin elossa. Hyvä harrastus voi pelastaa kiusatun nuoren tekemästä itsemurhaa.

Hautajaisista tehdään kaunis draama. Elisan arkkua pidetään kirkossa auki. Sikäli mielenkiintoinen ajatus, mutta Minttu lienee unohtanut että Elisa on ollut kuolleena kolme viikkoa. Lisäksi on huomioitava, että Elisalle olisi tehty ruumiinavaus. Enpä usko, että lapset olisivat tuoneet pehmopupuja Elisan vierelle arkkuun. Kolme viikkoa vanha operoitu ruumis kun ei ole enää kaunis näky ja ruumis alkaa haista.
Surijoita täynnä oleva kirkko leikkii laululeikkiä Jumalan kämmenellä -virren mukana. Ei ihan uskottavaa.

Kirjan muita epäloogisuuksia: Löytäessään lapsensa kuolleena isä ei soita hätänumeroon. Elisa nukkui suurimman osan öistä vanhempien sängyssä. Minttu, hei  Elisa oli tarinasi mukaan jo 15-vuotias.
Kuka säilyttää kännykässä kiusaajien lähettämiä solvauksia? Rehtori valittelee sureville vanhemmille opettajapulaa. Yläasteella olevat keinuvat välitunnilla. Opettaja kutsuu yläasteikäisiä lapsiksi ja opettaja kohtelee heitä kuin pieniä lapsia: "Lapset istuivat yksikerrallaan siihen mihin opettaja heidät ohjasi."

Miksu löytää Facebookista kaikki kiusaamansa henkilöt, vaikka muutaman sukunimi on vaihtunut. Koko joukko asuu edelleen samassa kaupungissa. Yksi kiusatuista "Henna" ei ole käynyt ulkona eikä ole tavannut ainoatakaan miestä kymmeneen vuoteen. Entisen kiusaajansa, joka on syyllinen kaikkeen, hän kuitenkin suostuu tapaamaan. Miksu muistaa miten Mintun aineita luettiin aina koulussa, ja kuinka Kalle oli lääpällään Minttuun jo ekalla luokalla. Toisin kuin Vettenterä väittää, kirjan mukaan Miksu on ollut Mintun kanssa samalla luokalla tai ainakin ollut samoilla äidinkielentunneilla.

Miksu asuu kerrostalossa, mutta auton sabotoiminen ja naapuritalot kuvataan ikään kuin kyse olisikin omakotitalosta. Kuinka paljon kananmunia tarvitaan, jotta punainen auto peittyy maitomaiseen kelmuun? Miksi Miksu kastelee itsensä läpimäräksi autoa pestessään? Onko tarkoitus, että hänet kuvataan normaalijärkiseksi ihmiseksi?

Väkivallasta: Elisaa potkitaan, kirjat kastellaan, kiusaaminen on jokapäiväistä, mutta vanhemmat eivät huomaa mitään. Elisa on aina iloinen ja hymyilee kotona, vaikka koulussa elämä on helvettiä.  

Sini, joka on myös yksi kiusatuista, kertoo toivoneensa kaikki kuluneet vuodet Miksun halvaantumista kaulasta alaspäin.

Miksu kuvataan väkivaltaiseksi: "... joskus musta tuntuu, että mä haluaisin mennä ja niksauttaa niskat poikki jokaiselta, joka sanoi Elisalle rumasti ..." Myös Riikka kuvataan väkivaltaisena, kiroilevana ääliönä: "Ne kaikki ansaitsisi kuolla sen vuoksi mitä ne teki Elisalle. Ihan niin kuin kaikki nekin, jotka kiusasivat mua koulussa."

Teologisia kummallisuuksia: Diakonissa ei kotikäynnillä Elisan kuoleman jälkeen pystynyt itkultaan sanomaan yhtään kokonaista lausetta. Kylläpä on harvinaisen epäpäteväksi kuvailtu kirkon työntekijä. Mintulle tiedoksi, että diakonissa on koulutettu työssään kohtaamaan kuolevia ja vainajien omaisia. Jos tämä olisi ollut naiselle liian henkilökohtainen juttu, joku toinen diakonissa tai diakoni olisi hoitanut asian. 

Kuolleista ihmisistä ei luterilaisen opin mukaan tule enkeleitä. Kuollut ei seuraa tapahtumia pilven reunalta (tämä liittyy osin kuoleman romantisointiin). Jumala ei rankaise kiusaajaa sillä, että tappaa kiusaajan oman lapsen. Mitä tarkoittaa "enkelin putoaminen"?

Yhteenveto:
En löytänyt tekstistä minkäänlaista positiivista sanomaa, enkä ansioita, joiden takia suosittelisin kirjaa kenellekään. Jos asteikko on yhdestä viiteen tähteen, niin annan yhden tähden mielikuvituksesta ja siitä, että niin moni uskoi kirjan olevan totta silloin kun ei vielä tiennyt totuutta.