Pelkojen sävyttämä lapsuus jehovantodistajana - vanha teksti, muokattu

Sähköpostini kautta tullut pelkokokemus: 

Tekstin lähettänyttä henkilöä ei ole haastateltu kirjoissani, mutta pelot ovat samantyyppisiä kuin kirjoissani haastatelluilla henkilöillä.

 

Lapsena koko elämäni oli pelkojen sävyttämää. Se oli sitä osaksi uskonnon takia, osaksi siksi koska vanhempien avioliitto oli onneton mutta yhdessä oli pysyttävä. Pelkäsin jopa naapurin lapsia uskoessani, että he saattaisivat olla juuri niitä, jotka vainojen tullessa kiduttaisivat meitä. En saanut tutustua katumme varrella asuviin lapsiin koska en saanut poistua pihaltamme. Alue oli rauhallinen omakotialue, joten sääntö oli todellakin poikkeuksellinen ja varmisti että olin ulkopuolinen ja omituinen toisten lasten silmissä.

Äitini näkemys miehistä oli todella yksioikoinen. Varsinkin niin sanotut ”maailmalliset miehet” olivat ”piruja” ja vaanivat tilaisuutta saada häpäistä naisia seksuaalisilla haluillaan. Tästä johtuen minulla on ollut myöhemmin vaikeuksia suhtautua miehiin normaalisti.  

 

Isäni oli ankara ja pelottava. Hänellä ei ollut ymmärrystä eikä myötätuntoa lapsiin ja koen että hän oli jotenkin sadistinenkin luonteeltaan. Hän saattoi määrätä ja vaihtaa perhetutkisteluajat mielensä mukaan. Jos hän huomasi, että pidän jostain televisio-ohjelmasta, niin hän tuli ”tutkistelukirjan” kanssa olohuoneeseen juuri ohjelman alettua ja sulki television. Kun vastustelin, niin hän hymyili maireasti todella tyytyväisenä ja sanoi: "Mikä voisi olla tärkeämpää kuin Jumalamme Jehovan armossaan antama opetus? Sellaista ei voi olla. Tutkimme nyt riemumielin hänen opetuksiaan".

Sillä tavalla isä toi uskoaan arkeemme.

Koulun alkaminen oli hirvittävää. Pelkäsin kaikkea niin paljon. Kärsin valtavista vatsakivuista ja joskus palasin kotiin koulumatkalta aamulla. Äiti käytti minua usein lääkärissä kaikkien vaivojeni takia mutta nykyään uskon, että ne olivat täysin psyykkistä alkuperää. Olisin vain halunnut olla kotona turvassa (pidin kotia turvana koska kaikesta muusta oli niin paljon peloteltu).

 

Tultuani murrosikään varmaan tavallaan uskoinkin opetuksiin mutta en vaan enää jaksanut enkä kestänyt. Lopulta kirjoitin eroavani. Eroni tapahtui sen jälkeen, kun seksuaalista hyväksikäyttöäni oli käsitelty oikeuskomiteassa ja tunsin itseni häväistyksi.

Kaikkein pahinta hyväksikäyttöasiassa oli ja on yhä se, että kyseinen minua hyväksi käyttänyt jt-mies on isosiskoni puoliso, joka on minua lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi. En vieläkään pysty käsittämään sitä, että siskoni ei säälinyt minua joka olin täysin kokematon ja hänen ja puolisonsa tuomasta kotiviinistä sammunut. He tulivat yhdessä kylään kotiini toiseen kaupunkiin, jossa opiskelin ja siskoni meni aiemmin nukkumaan koska oli raskaana. Minä poistuin, juotuani viiniä kuin mehua. Muistan kun sanoin siskoni miehelle hyvää yötä ja että minun on päästävä sänkyyn heti ja menin omaan huoneeseeni.

Vasta aamulla tajusin mitä on täytynyt tapahtua koska minut oli riisuttu. Menin totaalisen shokkiin enkä osannut sanoa heille asiasta mitään aamulla vaan hyvästelin heidät kotimatkalleen. Sinä päivänä aloin polttaa ja saada itsetuhoisia ajatuksia.

 

Kämppäkaverini palattua viikonlopun jälkeen hän tajusi, että olen pulassa ja sai minut puhumaan työntekijälle jossain nuorten kriisikeskuksessa. Mutta en pystynyt ottamaan apua vastaan, varsinkaan kun apua tarjonnut nainen suositteli luterilaista seurakuntaa parempana yhteisönä, sen jälkeen, kun olin maininnut oman taustani Jehovan todistajana.

 

Kerroin äidilleni asiasta palattuani kotipaikkakunnalle. Tunnustustani seurasi oikeuskomiteaistunto, jossa siskoni mies myönsi kaiken. En saanut itse mitään rangaistusta mutta oloni ei silti tuntunut hyvältä - kaipasin vain pois elämästä. Siskoni mies sai rangaistukseksi joiksikin kuukausiksi vastauskiellon kokouksissa. Siskoni oli raivoissaan siitä, että olin suhtautunut hänen mieheensä ikävästi hyväksikäyttötilanteen jälkeisten kuukausien ajan ja mies oli kärsinyt siitä! Siskoni sanoi myös, että kuka tahansa tekee humalassa sellaista mitä ei muuten tekisi.

 

Säälin vuosia siskoani ja olin iloinen, että olimme jossain tekemisissä, vaikka jätin uskonnon. Vasta nyt kun olen noin 50-vuotias, olen alkanut ajatella, että miksi ihmeessä minä olen se, joka tuntee sääliä, kun siskoni ei edelleenkään pysty ymmärtämään mitä vahinkoa minulle nuorena aiheutui kaikesta tapahtuneesta.

Siskollani ei onneksi ole tyttäriä. Koska uskoin, että hänen miehellään oli taipumusta pedofiliaan, toivoin aina, etteivät he vaan saisi tyttäriä koska olisin pelännyt heidän vuokseen. Heillä on kaksi poikaa, joista toinen on [erittäin hyvässä asemassa järjestössä]. Molemmat pojat ovat kärsineet isänsä alkoholismista sekä seksiaddiktion seurauksista. Jossain vaiheessa, kun sisko vielä puhui minulle enemmän, niin hän kertoi miehensä käyvän seksiaddiktien vertaisryhmässä.

 

Minä olen kuitenkin se, jota pidetään pahana ja kartetaan. Enkä ole nähnyt tätejäni ja enojani kolmeenkymmeneen vuoteen. Isä, uskonnollisena fanaatikkona, ei tietenkään ole halunnut olla kanssani missään tekemisissä eikä äitinikään ole ollut yhteydessä muutamaan vuoteen, kun en enää suostu juttelemaan säistä.

 

Isä alkaa olla vanha ja heikentynyt. Pelkään, että miten ihmeessä kestän hänen kuolemansa ja kaiken mitä siitä seuraa. En voi mennä hautajaisiin (kaikki läheiset ovat todistajia) enkä varmaan haluaisikaan. Vaan en kyllä kykene menemään perunkirjoituksiinkaan enkä kestä ajatella koko asiaa. Lopullisuutta. Joskus ajattelen, että lähettäisin tilaisuuteen vain adressin tekstillä "Otan osaa, kun kuolee ihminen joka ei koskaan valinnut rakkautta", tai muuta sellaista . . . vaikka tuskinpa laitan mitään.

 

Siskoni pojat tietävät isänsä seksiaddiktiosta ja ovat teineinä nähneet hänen tempauksiaan ja epäilenpä että vanhempi poika juuri siksi suuntautui [järjestön palvelukseen], hakeakseen jotenkin vakaampaa isähahmoa itselleen.

Tietenkään kumpikaan siskoni pojista eivät tiedä miten isänsä liittyy siihen, että minä sain sisua lähteä todistajien yhteisöstä, vaikka se oli tavattoman vaikeaa. Kärsin vuosikymmeniä masennuksesta ja kerran yritin itsemurhaakin. Tällä hetkellä koen itseni tasapainoiseksi eivätkä itsetuhoajatukset enää paina mieltäni.

Ulla-Maija

 

 

Hengelliset pelot ja painajaiset - vanha teksti, muokattu

 Maailmanloppu, demonit, riivaajat, helvetti, Harmagedon, ylöstempaus, paholainen ...

Ahdistava hengellinen ympäristä voi heijastua uniin. Mitä enemmän yhteisö tuo opetuksessaan esille pelottavia elementtejä, sitä todennäköisemmin uhkakuvat siirtyvät myös mielikuviin ja yölliseen maailmaan.

Kirjoittaessani tietokirjaani Pyhät, pahat ja pelokkaat eräs haastattelukysymysten aihe oli painajaiset. Noin puolet kirjani haastatelluista henkilöistä oli jehovantodistajataustaisia. Heistä 18 henkilöä kertoi nähneensä tai näkevänsä edelleen hengellisiä painajaisia. Lähes jokainen heistä oli kasvanut Jehovan todistajien yhteisössä. Aikuisiällä painajaiset olivat vähentyneet.

Tein pienen vertailevan kyselyn myös netin kautta. Tulosten antamien viitteiden perusteella vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä painajaisten määrä oli huomattavasti vähäisempää kuin todistajilla. Yllättävää, sillä lestadiolaisuudessa opetetaan kadotuksesta, helvetistä ja tulimerestä jonne uskottomat joutuvat.

 

 

Millaisia painajaisia Jehovan todistajat näkevät? 

Alla on otteita kirjastani Pyhät, pahat ja pelokkaat:

"Vieläkin Jehovan todistajissa nimellisesti mukana oleva nimimerkki Enkelinkyynel kertoo nähneensä paljon Harmagedoniin liittyviä unia, joissa Jumala tuhosi maailman eri tavoin. 
Hän ei koskaan tuhosta. Eräässä unessaan hän yritti mennä valtakunnansalille, mutta ovet suljettiin eikä häntä päästetty sisään. Toisessa, noin 10-vuotiaana näkemässään unessa hän kertoo olleensa pää pölkyllä isovanhempien mökillä ja kokeneensa kaulansa katkaisun, Hän näki myös aidontuntuisia unia, joissa paettiin todistajiin kohdistuvaia vainoja tunneleita pitkin. Vaatteiden sisään oli sullottu Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, koska niitä haluttiin suojella. Enkelinkyynel uskoo, että puheet toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista, Raamattujen salakuljettamisesta vankiloihin ja keskitysleireihin, siirtyivät lapsuuden uniin. 

Hänkään ei kertonut painajaista vanhemmilleen.

Nimimerkki Lilja kertoo nähneensä painajaisia koko ikänsä. Hän kuvailee osallistuneensa unessaan omiin hautajaisiinsa, jotka pidettiin valtakunnansalilla. Myös Lilja on joutunut pohtimaan unimaailmassa useasti, vielä aikuisenakin, mitä pitää pakata mukaan sotaa paetessa. Hän kertoo pohtineensa sotauniensa aikana, onko kyse tavallisesta sodasta vai Harmagedonista. Lapsuusaikoina Liljan Harmagedon-unet keskittyivät siihen, miltä Harmagedonissa oleminen tuntuu. Aikuisuudessa, noin 19-vuotiaasta eteenpäin alkaessaan irtautua uskosta unet keskittyivät siihen, miten Harmagedonista voisi selviytyä käytännön tasolla. Painajaisissa hän pohti, pitäisikö yrittää huutaa Jehovan nimeä ääneen. Olisiko mahdollisuutta pelastua, vaikka olisi jo lähes käytännössä hylännyt uskonsa?

Jehovantodistajuuden jättänyt nimimerkki Okra toteaa kirjeessään, että hän luuli pahojen unien aiheuttaman pelon olevan normaalia elämää. 

"Harmagedon-unet ja tapetuksitulemisunet ovat olleet pahimmillaan jokaviikkoisia. Näen edelleen jaksoittain paljon painajaisia, vaikka ne ovat viime vuosina vähän hellittäneetkin.
Demoniuniakin olen nähnyt tavan takaa, enkä ole lapsena puhunut niistä kenenkään kanssa. Heräsinkin todella usein sänkyni alta, kun olin unissani ryöminyt piiloon. Se oli niin yleistä, että luulin sen olevan ihan normaalia, varsinkin kun se ei tuntunut kiinnostavan ketään muutakaan, esimerkiksi aikuisia. Okra" 

Haastatellut kertoivat, ettei painajaisista voinut puhua. Tuntui väärältä pelätä Harmagedonia. Sitä piti odottaa innolla. Miten olisi voinut kertoa kenellekään, että odotettu ja toivottu asia tuotti painajaisia?

 

Eräs erottamistapaus Jehovan todistajien yhteisössä - aiemmin julkaistu, muokattu

Sain luvan julkaista kuvan alla olevan tekstin, josta käy ilmi, millä tavalla sairasta ihmistä nöyryytetään järjestössä, joka pitää itseään moraalisesti ylivertaisena ja rakkaudellisena. Kyseessä on sähköpostikeskustelu Jehovan todistajien vanhimmistoon kuuluvan henkilön ja läheisestään huolestuneen henkilön välillä. Korostukset lisätty.

Vakavaa sairautta poteva henkilö on erotettu seurakunnasta katumuksestaan huolimatta. Ensimmäisen viestin lähettämisen aikaan erotettu oli käynyt säännöllisesti kokouksissa jo yli vuoden, mutta armoa ei ole annettu. Katumus ei ollut järjestön mielestä riittävää.

Erotetun asema Jehovan todistajien seurakunnissa ei ole helppo, sillä todistajia kielletään puhumasta järjestöstä irtautuneiden kanssa. Tervehtiminen on kiellettyä, eikä ole sallittua edes istua erotetun vieressä seurakunnan kokouksissa. 

Tilannetta voisi verrata spitaalisten kohteluun Jeesuksen aikana tai kastittoman asemaan Intiassa.

Jeesus ei opettanut nöyryyttämään katuvia. Erotettujen kyykyttämisen tarkoituksena on herättää pelkoa ja alistaa ihmisiä järjestön mielivaltaan. Kiusaaminen on kaukana lähimmäisenrakkaudesta ja Jumalan palvelemisesta.

 

Joulukuussa 2014 

Huolestuneen läheisen viesti:

Hei, Anteeksi, etten pystynyt jäämään kurssille. Mulla on viimeinen reilu vuosi ollut tosi rankkaa eikä huonot uutiset tunnu loppuvan. Jouduin aloittamaan kokopäivätyön pari viikkoa sitten ja se tarkoittaa sitä, että joudun lopettamaan tienraivauksen. Lisäksi on epäilys vakavasta sairaudesta. En ole kertonut siitä vielä kenellekään, edes lapsille, joten en pystynyt puhumaan siitä tänään kasvotusten. Näiden lisäksi vielä lukematon määrä pienempiä vastoinkäymisiä, jotka ovat vieneet minulta voimat.
Joka tapauksessa halusin kertoa siitä N:n sairaudesta, koska haluaisin varmistua, että se on tiedossa, kun tehdään päätöksiä.
N:llä on suuria vaikeuksia keskittyä keskusteluun, tämä on varmasti näkynyt [oikeus]komiteassa syyskuussa viime vuonna [2013]. Nykyään hänelle on määrätty avustaja vähänkään tärkeämpiin keskusteluihin.

Minun oli vaikea jo silloin viime vuonna ymmärtää, että katuva erotetaan. N on myös osoittanut katumuksensa käymällä koko ajan, tähän asti, säännöllisesti kokouksissa. Hän anoi takaisin elokuussa ja sai nyt joulukuussa vastauksen, että odota vaan. Nyt kun sairaus tiedetään, niin tuntuu kohtuuttomalta, ettei hänelle vieläkään osoiteta armoa. Tässä linkki, jossa kerrotaan oireista. - -  

Kaikkia oireita N:llä ei tietenkään ole. [Tämän aivotoimintaan vaikuttavan sairauden] allehan laitetaan suuri joukko erilaisia sairauksia.
Mutta nyt jätän asian veljien ja Jehovan käsiin. Eniten stressaa tämä oma tilanne ja yritän nyt keskittyä siihen, että saan itseni edes jonkinlaiseen kuntoon. t. X

Veli vanhimman vastaus

Moikka X
Hoidetaan asiaa eteenpäin. Yritä sinä jaksella. Jehova kyllä kannattelee. Olisi kiva nähdä, jos jaksat tulla huomenna. t. Y

 

 

Maaliskuussa 2015

Hei, Haluaisin kysäistä, onko tämä N:n asia edennyt mitenkään. Nyt on puolitoista vuotta kulunut erottamisesta, N käy kokouksissa ja elelee omaa yksinäistä arkeaan, koska ei voi olla kenenkään kanssa tekemisissä. Tilannehan on se, että N on eläkkeellä sairaudestaan, joten hänellä ei ole edes työn kautta ihmiskontakteja.
Miten pitäisi edetä? Voiko N hakea uudelleen takaisin? Milloin? 
N oli ymmärtänyt veljien puheesta, että vähään aikaan ei kannata hakea. Tuntuu aika erikoiselta viestiltä. Voiko se pitää paikkansa?
Viime aikoina kokouksissa on ollut paljon tuhlaajapoikavertauksesta. Täytyy sanoa, että vähän ahdistaa kuunnella ohjelmia siitä, kuinka armoa osoitetaan heti kun katuu ja samaan aikaan päällä on tilanne, jossa asia ei ihan näin tunnu olevan. t. X

 

Veli vanhimman vastaus

Moikka X

Ymmärrän huolesi N:n suhteen. Ikävää, että hänellä on sairaus joka rajoittaa hänen toimintaa. Ymmärrän, toivoisit, että N pääsi pian takaisin toimintaan. Veljet varmasti tekevät parhaansa asian hoidossa ja pyhä henki kyllä ohjaa asioiden kulkua. Armoa on, kun veljet ottavat yhteyttä ja kannustavat erotettua palaamaan ja oikaisemaan asiat Jehovan kanssa.  

Silloin kuin poikkeama on suuri vanhurskauden tieltä, myös vaaditaan aikaa, että poikkeaman määrän palaa takaisin sekä asenteeltaan että toimilta. Täytyy myös huomioida ystävien tunteet asiassa. Luota siihen, että asia on täysin Jehovan ja Jeesuksen hallinnassa. Sitä ohjausta veljellinen kuuntelevat ja sitä mekin haluamme. N voi itse ottaa yhteyttä veljiin, jos hänellä on siihen tarvetta. Odotetaan Jehovaa tässä asiassa ja pidetään itsemme lähellä Jehovaa.

Jaksamista sinulle, t. Y

 

Ikävä kyllä [seurakunnan] veljet eivät ole ottaneet yhteyttä N:n, eivätkä minuun. Veljet eivät kertaakaan kysyneet minulta, miten voin. Mietin monesti, että mitähän ihmiselle pitää tapahtua, että joku huolestuu.  
- - Itse koen kyllä, että mukana taitaa olla erään veljen henkilökohtaista suuttumusta. Huomasin sen selvästi. Lisäksi tietysti veljillä ei ollut tietoa N:n sairaudesta, kun asiaa käsiteltiin. - - hän ei sairaana ikävä kyllä osaa tai uskalla lähestyä niin kuin pitäisi.  - - pääkoppa ei toimi niin kuin normaalilla.

Mutta ok, jätetään asia tähän. Ei tarvitse vastata. Toivotaan että N kestää. t. X

 

Veli vanhimman vastaus

Moikka
Ikävä kuulla, että veljet eivät ole huomioineet sinua ja kyselleet vointiasi. Pyydän veljiä tekemään siten. Jaksamista kovasti sinulle ja Jehovan kannattavaan tukea.  t. Y

. . .