maanantai 9. joulukuuta 2013

Seminaari ja muuta mukavaa

Kuluva vuosi jää mieleen vuotena, jolloin tuli koettua kaikenlaista ennen kokematonta. Nuorena kuvittelee helposti, että nelikymppisenä elämä on suurin piirtein nähty, mutta sitten yllättäen huomaakin olleensa todella väärässä. Jos joku olisi kertonut etukäteen viime tammikuussa, mitä kaikkea tänä vuonna tulee puuhattua, en olisi uskonut.

Suurimpaan osaan viime kuukausien aikana tapahtuneesta on syynä kuudes kirjani, joka ilmestyi keväällä. Kirjan myötä olen ollut tänä vuonna muun muassa pari kertaa radiossa, kerran televisiossa, haastateltavana Helsingin kirjamessuilla, alustamassa psykoterapeuttien iltaa Tampereella ja viimeisimpänä projektina puhumassa UUT ry:n hengellistä väkivaltaa käsittelevässä seminaarissa Helsingissä. 

Uskontojen uhrien tuki (UUT ry) antaa tukea uskonnollisissa yhteisöissä vaikeuksiin joutuneille sekä heidän läheisilleen. UUT:n sivut löytyvät täältä.
Seminaari oli hyvin mielenkiintoinen. Mukana oli monta mediasta tuttua persoonaa ja yleisöäkin mahtui mukaan tilaisuuteen noin sata henkeä. Osa lähti tilaisuuden jälkeen jatkoille paikalliseen ravintolaan. Itse olisin toivonut mahdollisuutta jatkaa keskusteluja jossain rauhallisessa ympäristössä. 
Jos et päässyt mukaan seminaariin, mutta asia kiinnostaa, niin ei huolta. Johanneksenpoika on tehnyt sivuilleen koosteen tapahtumasta ja se on luettavissa hänen nettisivullaan täällä.

Joskus on vain uskallettava

Edellä mainittujen asioiden lisäksi olen tänä vuonna ollut todistajana oikeudessa. Vuosia kestänyt rankka prosessi on toistaiseksi ohi. Nyt on vain toivottava, että jutun oikeuteen vienyt osapuoli tyytyy päätökseen. Kaikki muut asianosaiset toivovat pysyvää sopua.

Myös talo on entisestään hiljentynyt vuoden aikana. Kuopus lähti opiskelemaan ja alakerta jäi tyhjäksi.

Nyt on aika keskittyä täysipainoisesti uuteen projektiin. Informantteja saimme mukaan tasan kolmekymmentä. Työ etenee edelleen hitaasti mutta varmasti. Aihe on raskas ja informanteilta tulleet kirjeet ovat hyvin koskettavia.

Toivottavasti löydämme Vuokon kanssa alkuvuodesta kirjallemme hyvän kustantajan. Uskomme, että tätäkin kirjaa tarvitaan.

torstai 14. marraskuuta 2013

Älä talleta tietojani, kiitos!

Kädenvääntö tietosuojalautakunnan ja Jehovan todistajien välillä jatkuu. Tietosuojalautakunta puuttui syyskuussa 2013 Jehovan todistajien vuosikymmeniä käytössä olleeseen tapaan kerätä ihmisten tietoja ovityössään. Lautakunta oli sitä mieltä, että oven avaajalta pitää kysyä lupa siihen, saako hänen kertomiaan yksityiskohtia ja arkaluontoisia asioita kirjoittaa muistiin.

Monikaan todistajalle ovea avaava, ei varmasti ole tiedostanut sitä, että se mitä hän omalla ovellaan kertoo, on myöhemmin kirjattu ylös todistajan muistiinpanovihkoihin. Useimmat ovenavaajat kertovat ainakin uskontokuntansa ja suhteensa hengellisyyteen. Joku voi kertoa yksinäisyydestään, masennuksestaan tai muista sairauksistaan tai läheisen poismenosta. Nämä kaikki ovat todistajille tärkeitä tietoja, sillä työtön, yksinäinen, sureva tai sairas on helpommin rakkauspommitettavissa kuin terve ja tasapainoinen henkilö. Jonkun varomattoman ovenavaajan seksuaalinen suuntautuminen tai mahdollinen avioero on saattanut myös päätyä muistiinpanoihin.

Nyt asia on ainakin toistaiseksi toisin. Todistajille on annettu ohjeistus, jonka mukaan tietojen kirjaamiseen on aina pyydettävä lupa. Jehovan todistajat ovat kuitenkin valittaneet tästä päätöksestä hallinto-oikeuteen. Voikin ihmetellä, miksi. Mikä tekee asian kysymisestä niin vaikeaa, ettei päätöstä voisi noudattaa?
Miksi ihmeessä tietojen kerääminen pitäisi tehdä nimen omaan asianomaisen lupaa pyytämättä?

Kuinka Jehovan todistaja itse suhtautuisi siihen, jos luterilaisen kirkon edustajat, vapaakirkon jäsenet, moonilaiset tai skientologit kiertäisivät todistajien ovilla ja kirjoittaisivat ylös muistiinpanojaan? Jos merkintöjen tekeminen olisi vapaata ja sallittua, kuka voisi valvoa sitä, millaisia asioita talletettaisiin ja kuka tietoja saisi kerätä? Miksi juuri Jehovan todistajille pitäisi antaa tällainen vapaus?
 
Alla vuoden 2011 ohjeistus Jehovan todistajien lehdestä:

Tee heti käynnin jälkeen muistiinpanoja. Kirjoita muistiin henkilön nimi ja osoite, päivämäärä ja kellonaika sekä se, mistä puhuitte ja mitä kirjallisuutta hän mahdollisesti otti. Sanoiko hän kuuluvansa johonkin uskontokuntaan? Onko hänellä perhettä? Kertoiko hän kiinnostuksen kohteistaan tai huolenaiheistaan? Tällaiset tiedot auttavat sinua valmistautumaan tuleviin keskusteluihin. Kirjoita muistiin myös se, milloin lupasit palata ja mihin kysymykseen lupasit vastata.” (Valtakunnan palveluksemme, marraskuu 2011, s.1).   

tiistai 12. marraskuuta 2013

Vastausaikaa jatkettu

Jos olet pohtinut osallistumista kirjaprojektiimme ja haluaisit tuoda esille omia ajatuksiasi ja kokemuksiasi vanhoillislestadiolaisuudesta, niin vielä ehdit. Keskustelimme Vuokon kanssa aiheesta pitkään ja päätimme jatkaa vastausaikaa vielä muutamalla viikolla. Osasyynä kirjoitusajan pidentämiselle on ollut lisääntynyt keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta Hurtigin sekä Pauliina Rauhalan kirjojen myötä.

Informantteja on tällä hetkellä hieman yli kolmekymmentä. Kirjan keskeisiksi aiheiksi nousevat lapsuus suurperheessä, vanhemmuuden vaativuus, isovanhemmuus suurperheen äitinä ja isänä sekä seksuaalisuus vanhoillislestadiolaisessa kontekstissa.
Lapsuuskuvauksissa käsitellään pelkoja, häpeää isosta sisarusparvesta, hellyyden, hoivan ja huolenpidon vajausta sekä osin myös vanhempien uupumuksen kautta ilmi tullutta psyykkistä ja fyysistä pahoinpitelyä.

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Hyviäkin asioita tulee esille. Sisarukset ovat monille koko elämän mitainen tuki ja voimavara. Erityisesti omaa perhettä perustaessa sisaret ovat monille arvokkaana vertaistukena ja kannustajana.

Jos koet haluavasi osallistua kirjan syntyyn, voit pyytää kysymykset katsottavaksi. Kysymykset voi pyytää myös anonyymisti, eikä niiden tilaaminen velvoita osallistumaan. Mikäli haluat tulla informantiksi, toivoisimme saavamme viimeisetkin vastaukset kuluvan kuun (marraskuu) viimeisellä viikolla. Kirjan raakatestiä on nyt valmiina reilut sata sivua.
Kukin informantti saa lukea oman tekstinsä ennen kuin kirja lähtee kustantajalle toimitettavaksi. Kirjoittajat esiintyvät kirjassa nimimerkeillä. Lähes jokainen informantti käyttää useampaa nimimerkkiä, jotta anonymiteetti pysyy mahdollisimman hyvin turvattuna. Edes Vuokko (kirjan toinen kirjoittaja) ei tiedä informanttien oikeita nimiä.

Pelastunut

Mikäli haluat katsoa kysymyksiä, ota rohkeasti yhteyttä:
aila.ruoh(ät)arotron.fi

PS. Suurperheiden isien ja poikien kommenteille olisi vielä erityistä tarvetta. Jos haluat kertoa kokemuksistasi ja tunteistasi isänä, ota rohkeasti yhteyttä. Ajatuksesi voivat auttaa jotain toista isää omien pohdintojensa tukena.



Lisäys: Jos jollakulla on ylimääräinen tai jo luettu viikon 45 Päivämies, jossa käsitellään ilmeisesti laajasti suurperheitä, niin olisin kiinnostunut ostamaan lehden itselleni. Viestiä aiheesta voi lähettää yllä olevaan sähköpostiosoitteeseen.     :-)
 

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ajatuksia suurperheestä

Olen viime viikkoina pohtinut yhä enemmän sitä, millaista on kasvaa suurperheessä. Pohdintojani ovat siivittäneet ne lukuisat informanttiemme kirjeet, joita olemme saaneet Vuokon kanssa uutta vanhoillislestadiolaista perhe-elämää kuvaavaa kirjaamme varten. Jo tähän mennessä on syntynyt ajatus siitä, että asia on paljon monimuotoisempi ja monimutkaisempi, kuin olin alunperin kuvitellut. Ensinnäkään ei ole olemassa kahta samanlaista perhettä ja yhden perheen sisällä voi olla suuria vaihteluja sen perusteella, mihin kohtaan sisarusparvea syntyy.

Esikoisella on aivan eri roolinsa kuin sisarusparven keskelle syntyneellä kuopuksesta puhumattakaan. Myös tyttöjen asema poikkeaa huomattavasti poikien asemasta. Vanhin tai vanhimmat tytöt joutuvat ottamaan monta kertaa liian suurta vastuuta sisaruksistaan ja perheen hyvinvoinnista.
Suuri vaikutus on myös vanhempien ja erityisesti äidin jaksamisella. Jos äiti jaksaa fyysisesti ja psyykkisesti hyvin, tilanne on helpompi ja jopa hyvä. Mutta jos äiti uupuu, vaikutukset heijastuvat koko perheeseen. Mitä useampia ja pienempiä lapsia on, sitä mittavampi kokonaisvaikutus äidin väsymisellä on.

Suurperhe voi olla ihanteellinen kasvualusta lapselle. Moni vanhoillislestadiolainen nuori tyttö unelmoi olevansa tulevaisuudessa pullantuoksuinen äiti, joka hoivaa lapsiaan ylitsevuotavalla ja kaikille riittävällä rakkaudella. Kuva on ihanteellinen ja ihana.

Niin kauan kun synnyttäminen ja perheen kasvu on aidosti ja oikeasti oma toive ja unelma, asiat ovat hyvin. Mutta jos äiti alkaa uupua, masentua ja laiminlyödä lapsiaan vaikkapa vain tunnetasolla ja siirtää omaa vastuutaan lasten harteille, asiaan pitäisi herätä. Olemassa olevien lasten oikeus hellyyteen, rakkauteen, huomioon, syliin ja kosketukseen on taattava. Jos äiti alkaa rukoilla keskenmenoja tai aviopari joutuu elämään kuukausia selibaatissa raskaudenpelon takia, on syytä pysähtyä miettimään.

Monen meille tulleen kirjeen tarina saa sydämeni itkemään. Jokainen lapsi kaipaa huomiota ja hellyyttä, syliä ja läheisyyttä. Äidin tehtävä on olla rakastava syli, ei automaatti joka putkauttaa lapsia säännöllisin väliajoin vain siksi, että ulkopuolinen taho niin määrää.
Jumala on luonut naiseen halun tulla äidiksi. Äitiyteen kuuluu synnyttämisen lisäksi olemassa olevien pienokaisten hoitaminen. Äidin keho valmistaa hormoneja, jotka synnyttävät halun hoivata ja helliä lapsia. Lasten huolenpito kuuluu äidille, ei perheen lapsille.

Myös esikoisella on oikeus olla lapsi. Myös esikoinen tarvitsee syliä. On hyvä muistaa, että kymmenvuotiaskin on vielä pieni lapsi. 

Tervetuloa keskustelemaan hengelliseen väkivaltaan liittyvistä aiheista: http://henkireika.arotron.fi/

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kirjaprojekti etenee

Kirjaprojektimme vanhoillislestadiolaisista suurperheistä on edennyt mukavasti. Kiitos teille kaikille, jotka olette tulleet mukaan informanteiksi. Kirjoituksia on tullut hieman vajaat kolmekymmentä ja aiheet sekä asiat, joista olette kertoneet, ovat tärkeitä ja jälleen kerran myös ajankohtaisia.

Vanhoillislestadiolainen liike on noussut toistuvasti otsikoihin kuluneen loppukesän ja syksyn aikana. Ensimmäinen kohahdus tuli Pauliina Rauhalan esikoisromaanista Taivaslaulu, joka nosti vanhoillislestadiolaisen perhepolitiikan ja ehkäisykysymykset pinnalle. Toisen ravistelun liike kohtasi viime viikolla kun Johanna Hurtigin uusin teos Taivaan taimet julkaistiin. Siinä missä Taivaslaulu on fiktiota kuvitteellisesta lapsiperheestä, Hurtigin teos on pitkäjänteisen tutkimustyön tulos ja vl-liikkeen todellisuutta.

Tulevassa kirjassamme on paljon samoja aineksia kuin Taivaslaulussa. Todellisuus perheissä saattaa olla aivan toinen kuin mitä SRK:n omissa julkaisuissa annetaan ymmärtää. Ehkäisyopetuksesta huolimatta ei löytyne montaakaan perhettä, jotka aidosti haluavat ja toivovat suurperhettä (yli kahdeksan tai yli kymmenen lasta). Kysymyksiimme vastanneet kertovat avoimesti uupumuksesta, peloista, ahdistuksesta, psyykkisistä ongelmista, lasten kurittamisesta ja laiminlyönneistä. Suurten lapsilauman kanssa tulee tilanteita ja päiviä, joista selviää vain rimaa hipoen. Osa ei selviä yli kompastumatta ja loukkaamatta itseään.

Ulospäin kauniilta näyttävät asiat eivät aina ole terveellisiä.
Tuntuu järkyttävältä, kun kaikkia muita apukeinoja on lupa käyttää, mutta ehkäisyä ei. Lukuisat uupuneet äidit pelkäävät tälläkin hetkellä uutta raskautta, rukoilevat etteivät alkaisi odottaa, mutta alistuvat liikkeen sääntöihin. Moni toivoo keskenmenoa koko alkuraskauden ajan. Syyllisyys, pahoinvoinnit ja muut fyysiset ongelmat tekevät elämän raskaaksi. Lapset tarvitsisivat huomiota, hellyyttä ja huolenpitoa, mutta syli ei riitä kaikille tarvitsijoille. Pieni joutuu kasvamaan "isoksi" ja itse pärjääväksi liian pian. Itse hoivaa tarvitseva saattaa joutua hoivaamaan vauvaa, kun äiti ei ehdi, jaksa tai pysty.

Luettuani näitä kertomuksia, olo on lohduton.

On kuitenkin muistettava, että ehkäisykysymyksessä ei ole kyse aviomiesten vallasta tai alistamisen halusta. Joskus ulkopuoliset näkevät niin, että naiset pakotetaan asemaansa jonkun ulkopuolisen tahdosta. Asiaa ei pidä kuitenkaan tulkita näin. Yleensä ehkäisemättömyyden taustalla ja sen syvin olemus on naisen oma valinta ja omantunto. Kyse on vakaumuksesta ja uskosta tai pikemminkin liikkeen kokonaisvaltaisesta raamatuntulkinnasta.
Harvemmin kyseessä on kuitenkaan naisen oma tahto. Jos näin olisi, äidit eivät rukoilisi pitempiä synnytysvälejä tai keskenmenoja. Yksikään nainen tai mies, joka vilpittömästi haluaa itselleen lapsen, ei rukoile, ettei lasta tulisi. Tällainen toiminta olisi täysin järjenvastaista.

Käsikirjoitus on prosessissa. Toivomme, että saamme tekstin valmiiksi vuoden vaihtuessa ja että sille löytyy kustantaja. Valitettavasti aihe tulee olemaan yhtä kipeä ja ajankohtainen myös ensi vuonna kun kirjamme toivottavasti ilmestyy.



maanantai 17. kesäkuuta 2013

Vanhoillislestadiolaiset suurperheet

Monenlaisia ajatuksia risteilee mielessäni. Millaista olisi elää parisuhteessa äitinä ja antaa ruumiinsa oman hengellisen yhteisön hallittavaksi? Mitä ajatuksia on sen nuoren naisen mielessä, joka kävelee alttarille tulevan miehensä käsipuolessa tietämättä, saako hän viisi, kymmenen tai viisitoista lasta? Tuleva elämäntehtävä on jatkaa Luojan luomistyötä ja synnyttää lapsia herätysliikkeeseen taivasta varten. 
Näitä asioita olen pohtinut paljon viime kuukausina.

Kirjoittelen parhaillaan muistiinpanoja kirjasta Tuoreet oksat viinipuussa; vanhoillislestadiolaisuus peilissä.  Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta vanhoillislestadiolaisesta elämäntavasta ja liikkeen hengellisistä kysymyksistä. Olen löytänyt tekstistä monta hyvää oivallusta ja voin lämpimästi suositella sitä jokaiselle, joka on kiinnostunut vanhoillislestadiolaisuudesta. Uskon, että kirjasta on apua myös liikkeen jättäneille sekä niille, jotka pohtivat raamatullisia taustoja yhteisönsä normeille ja elämäntapavaatimuksille.

Olen tekemässä Vuokko Ilolan kanssa kirjaa vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä. Tarkoitus on nostaa esiin juuri sitä puolta vanhoillislestadiolaisuudesta, joka jää usein pimentoon tai koetaan ristiriitaisena. Toisin sanoen julkisuuteen välitetty kuva tasapainoisista ja onnellisista suurperheistä ei jokaisen vl -perheen kohdalla kohtaa todellisuutta. Me toivomme, että tulevan kirjan kautta näkyisi se kokonaisuus ja myös ne kipupisteet ja vaikeudet, joita SRK:n kirjallisuus ei kerro. Tarkoituksemme ei ole repiä rikki vanhoillislestadiolaisen opin perusteita, vaan tuoda helpotusta niiden väsyneiden, masentuneiden ja uupuneiden elämään, jotka kokevat huonommuutta omasta jaksamisestaan äitinä, isänä tai suurperheen kasvattina, joka ei ole uskaltanut perustaa omaa perhettä yhteisön lisääntymisvaatimusten vuoksi.

Jos haluat auttaa meitä tässä työssä, ota yhteyttä ja kerro oma tarinasi sellaisena kuin olet sen elänyt ja kokenut iloineen ja suruineen. Toivomme yhteydenottoja suurperheiden isiltä, äideiltä ja lapsettomuuden valinneilta yksinäisiltä, vanhoillislestadiolaisuuteen kasvaneilta ihmisiltä. Kysymykset voi pyytää myös anonyymisti, eikä niiden pyytäminen edellytä vastaamista. Kysymykset nähtyäsi, voit rauhassa pohtia, haluatko vastata niihin.

Luottamuksella, Aila.

  
Tässä alla on vielä pari lainausta yllä mainitusta kirjasta. 

Tuoreet oksat viinipuussa: "Vanhempien jaksaminen ja mielenterveysongelmat suurissa perheissä on nostettu mukaan viimeaikaiseen keskusteluun. Julkisuudessa käyvät keskenään ristiriitaista vuoropuhelua positiiviset lehtikirjoitukset suurista perheistä, joissa ilolla otetaan vastaan jokainen syntyvä lapsi, ja toisaalta keskustelupalstojen väsyneet suurperheiden vanhemmat ja ehkäisykysymyksessä painostuksen kohteeksi joutuneet, jotka toivovat herätysliikkeen viralliselta johdolta keskustelua ja väljennyksiä ehkäisykieltoon." (s.140)

Tuoreet oksat viinipuussa: "Ehkäisykiellon asiallista käsittelyä julkisuudessa vaikeuttaa se, että herätysliikkeiden jäsenten henkilökohtaiset kokemukset isosta perheestä ovat kaikki totta. Monet vanhoillislestadiolaiset vanhemmat jaksavat noudattaa herätysliikkeen oppia, selviytyvät kasvavan perheen kanssa ja suhteuttavat elämäntapansa osaksi nyky-yhteiskuntaa. Ilo syntyvistä lapsista, sosiaalinen ja perhekeskeinen elämäntapa sekä tarkat elämiseen liittyvät normit kuten ehdottoman raittiuden vaatimus suojaavat vanhempia ja lapsia monilta nyky-yhteiskunnan ikäviltä kääntöpuolilta. Toisaalta suuri perhe, elämäntapaan ja työhön liittyvät vaatimukset, jatkuva ehkäisykiellon perustelu ja sosiaalinen kontrolli voivat aiheuttaa kierteen, jossa siunaukseksi puhuttu ja tarkoitettu asia aiheuttaa vanhemmille mielenterveysongelmia ja uupumusta. Monilapsisissa perheissä tällä voi olla tuhoisia seurauksia." (s.141)

tiistai 14. toukokuuta 2013

Vanhoillislestadiolainen sensuuri iski?

Laitoin eilen kuvan alla olevan tekstin Suomi24:n vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevälle palstalle. Aamulla sitä ei enää ollut. Tiukka moderointi oli sensuroinut informanttipyyntöni bittiavaruuteen. Jäin miettimään miksi. Olisi kiva nähdä pohdintojanne poiston mahdollisista syistä tai jos poistoa pyytänyt henkilö itse käy täällä lukemassa tämän jutun, hän voisi kertoa, mikä tekstissä ahdisti.

Oletan, että alla olevassa tekstissä on monta asiaa, jotka voivat loukata tiukimmin ajattelevia vanhoillislestadiolaisia. Siitä huolimatta on totta, että:

a) kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät halua suurperhettä 
b) osa vanhoillislestadiolaisista ehkäisee salaa
c) jotkut uupumuksesta rasittuneet vanhemmat toivovat jopa keskenmenoja ...

Vanhoillislestadiolaiset suurperheet ovat yleensä erittäin lapsirakkaita, tasapainoisia, musikaalisesti tai muuten taiteellisesti lahjakkaita, vastuuntuntoisia, onnellisia, pullantuoksuisia ja hengellisiä. Tämä on idyllinen kuva vl-perheistä johon moni perhekunta yltää.

Mutta asioilla on myös kääntöpuolensa. Suurperheissä tunnetaan paljon uupumusta, syyllisyyttä, pelkoa ja ahdistusta. Näistä asioista ei saa vaieta. Ongelmia ei saa sensuroida näkymättömiin. Vaikka 99 äitiä voi hyvin, pitää nostaa esille ne kipupisteet joiden takia se sadas äiti uupuu ja menettää kykynsä kontrolloida omaa elämäänsä. Kyse on siis ennen kaikkea elämänhallinnasta.

Sensuroitu teksti:

Hei,

Etsin edelleen informantteja kirjaprojekteihini. Työn alla on tällä hetkellä kirja vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä iloinen, suruineen, pelkoineen ja kipuineen. Teen kirjaa Vuokko Ilolan kanssa ja tarkoituksenamme on nostaa erityisesti esille ehkäisyopin vaikutus vanhoillislestadiolaisuudessa.

Koemme, että on tarpeellista kertoa myös siitä puolesta suurperheen elämää, josta SRK:n kirjoissa vaietaan. Olemme nähneet, että joissain monilapsisissa perheissä kipuillaan jaksamisen äärirajoilla ja joukossa on myös niitä, joiden voimat loppuvat kesken. Lapset otetaan huostaan kun vanhemmat eivät enää selviä omin eivätkä edes Jumalan antamin voimin.

Sanotaan, että uskova haluaa ottaa kaikki lapset vastaan, mutta se ei ole totuus jokaisen vanhoillislestadiolaisen kohdalla. Se on idylli, josta halutaan pitää kiinni. Oletan, että moni vanhoillislestadiolainen äiti ja isä rukoilee tälläkin hetkellä, ettei äiti tulisi raskaaksi tai että raskaus menisi kesken. Ehkäisyoppi aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa. Uskovaisuudella on varjonsa. Moni myös ehkäisee salaa ja tuntee jatkuvaa syyllisyyttä asiasta. Tämä on korutonta kertomaa jo saamistani kirjeistä.

Lainsäädännöstä huolimatta olen saanut myös niitä kirjeitä, joissa kerrotaan lapsiin kohdistuvasta fyysisestä väkivallasta, joka on tapahtunut sen jälkeen kun pahoinpitely on muuttunut rangaistavaksi. Vitsaa ei ole säästetty, mutta anteeksi on pyydetty.

Herättikö edellä oleva kirjoitus ajatuksia? Jos haluat ja jaksat osallistua projektiin informanttina (nimimerkillä), ota yhteyttä. Etsin haastateltaviksi (sähköpostitse) sekä suurperheissä kasvaneita että suurperheen äitejä ja isiä. Haluatko kertoa oman tarinasi? Kirjoituksia toivotaan toukokuun aikana.
Lisätietoja löytyy nettisivuiltani: arotron.fi/julkaisut/tulevat-projektit

yst.terv.
Aila R.

Hengellisestä väkivallasta kertova haastatteluni on kuultavissa Kalle Haatasen sivuilta Ylen Radio 1:n arkistosta: areena.yle.fi/radio/1840436

Ensimmäisen kirjani esittely löytyy täältä: www.nemokustannus.fi/kirjat/paasta-meida...n-vakivalta-uskonnollisissa-yhteisoissa/

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Luojan luoma naama?

Evoluutiokeskustelujen lomassa jään toisinaan pohtimaan kummallisiakin asioita, joille en keksi selityksiä evoluution puolelta. Vastaavasti Luojan olemassaololla samaisen asiat ovat helposti ymmärrettävissä tai no ... ainakin omassa päässäni.

Yksi näistä on luonnon kauneus. Tänään ajattelin pohtia hieman eläinten kauneutta. Riippuu tietysti paljon henkilöstä, mitä eläintä kukin pitää kauniina. Monen mielestä hevoset ovat upeita ilmestyksiä. Tunnen myös vannoutuneita koirafaneja ja ystävissäni on kissoihin kiintyneitä. Omia suosikkieläimiäni ovat jyrsijät. Kodissani on asunut marsuja, hamstereita, gerbiilejä ja kääpiöhamsteri. Toki pidän koirista ja kissoistakin, mutta erityisesti jyrsijät näyttävät minun silmissäni tosi söppänöiltä.

Miten eläinten kauneus ja rumuus liittyy luomisen ja evoluution vastakkainasetteluun? Voisin jatkaa toisella kysymyksellä. Oletko koskaan pohtinut skifileffojen ns. hirviöitä ja örkkejä? Mistä ne saavat muotonsa ja ilmeensä? Lähes poikkeuksetta ne muistuttavat jotain hyönteistä.
Tästä pääsen kätevästi aasinsillalla asian ytimeen. Eli siihen, että mitetitkö joskus, miksi hyönteiset, kaikki tosi pienet eläimet, pimeässä lentävät lepakot tai merien syvyyksissä asuvat ovat niin "rumia" tai naamaltaan pelottavan näköisiä?

Ajattele, mitä tuntuisi jos kärpäsen näköisiä olioita kävelisi metsässä vastaan kissan kokoisina? Tai vastaavasti, jos luonto on kehittynyt evoluution kautta, miksi ei ole olemassa ainuttakaan kärpäsen kokoista eläintä, jolla olisi tavallisen ihmisen mielestä suloinen naamavärkki?
Ikään kuin "evoluutio" olisi halunnut ilahduttaa ihmistä, ainutta luontokappaletta, joka osaa nauttia kauneudesta.

Minun on helppo ymmärtää tämän "ongelman" loogisuus Luojan työnä ja Raamatun selityksellä. Luotuaan maailman Jumala totesi kaiken olevan hyvää. Tästä pidän itse osoituksena juuri sitä, että jos naama on ruma, niin se on niin pieni, ettei ihminen kykene sen rumuutta pelästymään. Se on tosi hyvä juttu.   :-)

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Uudet nettisivut avattu

Lyhyestä virsi kaunis. Sain vihdoin tehtyä nettisivut aputoiminimelleni Arotronille. Suunnitelma koulutuksen ja vertaistuen antamiseksi on muhinut mielessä jo lähes vuoden. Nyt kun kirjani on vihdoin monien mutkien kautta putkahtanut lukijoiden näköpiiriin, tuntui sopivalta hetkeltä avata myös nettisivusto. Sen on tarkoitus palvella sekä yhteisöjä että yksityisiä.

Arotronin sivuilta löytyy myös keskustelupalsta nimeltään Henkireikä. Tervetuloa mukaan matkalle kyselemään, keskustelemaan ja kyseenalaistamaan!


Suuret kiitokset avusta perheen nuorisolle, joka auttoi niin tekstien ideoimisessa kuin sivupohjan luomisessa. Onneksi perheestä löytyy atk-tukea moneen tarpeeseen. Jos olisin tehnyt koko paketin yksin, lopputulos näyttäisi aivan toiselta.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Saisinko tietosi, kiitos!

Tapahtumapaikkana on satunnainen kuviteltu ulko-ovi jossain päin maailmaa:

Päivää (leveä hymy)! Onkos se itse Lahtisen rouva? Tässä Kirkkokuja kuudessa asustelette, niinkös se on ja kellokin on kymmentä yli, eikun ... öö jo vartin yli puolenpäivän. Kovin on kauniita ilmoja pidellyt, vai kuinka? Eikös olisikin mukava, jos aina olisi näin kaunista? Kukat kukkisivat, olisi lämmintä ja kesäistä ja kaikki olisivat onnellisia, kaikki pahuus olisi poissa ja saisi asua paratiisissa? Jaa, että olisi, no hieno juttu. Kirjoitetaanpa muistiin.

Luterilainenko se rouva on? Hmmm aivan, kyllä, kyllä. Ja mitä ajattelette Raamatusta? Hmmm, niin. Uskotte, että se on totta? Voi kun hienoa, ja että ihan säännöllisesti luette, hienoa, hienoa (hymyilee). Kirjoitetaanpa muistiin. Onkos teillä perhettä? Ai että mies on ja kolme poikaa. Ja mies on työttömäksi jäänyt ihan vastikään? No sehän on ikävä asia. Kirjoitetaanpa sekin muistiin ennen kuin tässä unohtuu.

Huolettaako teitä tämä nykyaika? Ihmiset ovat niin välinpitämättömiä ja pahoja. Niinhän se on. Eikö rouvasta olisi hienoa, jos ei tarvitsisi murehtia mistään? Eikä tarvitsisi kuolla ollenkaan. Ajatelkaapa sitä. Niin, aivan niin ... onpa surullinen juttu. Itsekö päätti päivänsä? Asuu naapurissa? Hetkinen, odottakaas kun kirjoitan muistiin.

Mikäs teitä kiinnostaa? Harrastatteko jotain? Niin kaunis puutarha teillä, kuin paratiisi (naurahtaa). Ai että puutarhanhoitoa harrastatte. Olisin voinut arvata, niin on upea, aivan todella kaunis, kertakaikkisen lostelias piha teillä (hymyilee leveästi). Pieni hetki, kirjoitan muistiin.


Minulla olisi näitä lehtiä tässä. Tämmöisiä aiheita, voisivat vaikka teitäkin kiinnostaa nämä. Tässä on näistä ympäristömyrkyistä kerrottu ja tässä toisessa on vinkkejä hyvään avioliittoon. Niinhän se on, ei ole helppoa nykyään perhe-elämä. Kaikkea sattuu. Niinpä, aivan, voi voi että semmoistakin. Juu, saa molemmat lehdet, toki saa. Ei maksa, eivät nämä mitään maksa. Odottakaapa kun laitan vielä ylös mitä lehtiä otitte. Molemmat näistä ja anopille tämmöinen. Missäs se anoppi asustelee? Ai jaahas ... ja leskeksi jäänyt vasta. No voi voi. Mikäs se osoite oli Tuohustie ... kuusi ... ei kun kuusitoista? Voisin käydä tervehtimässä, kun on suruakin. Niin kyllä, aivan, aivan. Pieni hetki niin kirjoitan nämäkin tiedot ylös.

Haluatteko jatkaa keskustelua? Ilman muuta. Torstaina voin tulla. Ei maksa mitään, ihan mielelläni tulen ja lehtiäkin voin tuoda. Kyllä, kyllä. Odottakaapas pikkuisen, juu. Laitan vain ajan muistiin tähän pikku kirjaani.

Ai miksi minä kirjoitan näitä asioita ylös? Ei, ei meillä mitään "tietoja" kerätä. Ei toki (nauraa). Minä vain ihan "omaksi ilokseni" näitä laitan ylös (nauraa). Tämä kuuluu minun "henkilökohtaiseen uskonnonharjoittamiseeni". Niin, niin ei näitä tietoja "säästellä" (nauraa) ... eikä minulla "mitään syytä" näiden keräämiseen ole. Ihan vain huvikseni muistiin kirjoittelen (nauraa).
Näkemiin vaan nyt ja terveisiä miehellekin. Hyvää kevättä. Nähdään taas.


Kuvainnollinen kertomukseni perustuu kirjaimelliseen ohjeeseen Jehovan todistajien vuoden 2011 Valtakunnan palveluksemme -lehtisestä: "Tee heti käynnin jälkeen muistiinpanoja. Kirjoita muistiin henkilön nimi ja osoite, päivämäärä ja kellonaika sekä se, mistä puhuitte ja mitä kirjallisuutta hän mahdollisesti otti. Sanoiko hän kuuluvansa johonkin uskontokuntaan? Onko hänellä perhettä? Kertoiko hän kiinnostuksenkohteistaan tai huolenaiheistaan? Tällaiset tiedot auttavat sinua valmistautumaan tuleviin keskusteluihin. Kirjoita muistiin myös se, milloin lupasit palata ja mihin kysymyksiin lupasit vastata."

Lue lisää tietoa aiheesta Johanneksen pojan kotisivuilta.

Seuraavasta linkistä Kotimaa24:n uutiseen: Jehovan todistajien henkilötietoasiat tietosuojalautakunnan käsittelyyn.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Virvotaan ja varvotaan

Palmusunnuntaina, Herran vuonna 2013. Jäisellä kadulla tallustelee ala-asteikäisiä lapsia korit ja koristeelliset oksat käsissään, noitahatut päässään. On vuotuinen virpomispäivä. Päivä, jonka traditiosta en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Luultavasti omasta kotikasvatuksesta tai tässä tapauksessa virpomiskasvatuksen puutteesta johtuen en osaa suhtautua myönteisesti pikku virpojiin. Meillä ei virvottu enkä ole siihen omia lapsianikaan opettanut.
Lapsuudessani pääsiäistä vietettiin perinteisesti hiljentymällä. Pääsiäisen monista pyhistä mustimpana, eli pitkäperjantaina, ei saanut mennä edes ulos leikkimään. Pitkäperjantai tuntui lapsena nimensä mukaisesti lähes ikuisuuden pituiselta. Mitään lapsen mielestä hauskaa ei saanut eikä voinut tehdä.

Varautuneisuuteni pieniin virpojiin on kasvanut vuosi vuodelta. Kotiväki muistaa varmasti ajan, kun ahdistuin aina ovikellon soidessa, enkä mennyt avaamaan. Tunsin itseni lievästi sanoen tyhmäksi. Nykyään hoidan asian aamusta. Käyn teippaamassa ovikellon päälle lapun kukonlaulun aikaan. "Ei virpojia kiitos". Miksi ihmeessä en tajunnut tehdä niin jo kymmenen vuotta sitten?

Tunnen lievää syyllisyyttä negatiivisesta asenteestani pikkuväkeä kohtaan. Olenko se ilkeä, kärttyinen täti, joka ei halua hyvän terveyden toivotuksia? Monien mielestä olen. En kuitenkaan ole enää vuosiin pystynyt sovittamaan virpomisperinnettä omaan pääsiäistraditiooni. Noidat eivät liity minun kristilliseen pääsiäiseeni, olivatpa kuinka hyviä, somia ja pieniä tahansa. Päinvastoin tuntuu ahdistavalta yhdistää noituus, loitsut ja makeisten kerjääminen palmusunnuntain hengelliseen sanomaan, Jeesukseen ja Jerusalemin tapahtumiin.

Jos ovilla kulkisi ihan tavallisesti puettuja lapsia, jakaen koristeltuja oksia ja toivottamassa Jumalan rauhaa sekä siunausta tulevalle vuodelle, avaisin oveni. Tarjoaisin heille mielelläni makeisia siunausten kera. Mutta näinhän tämä juttu ei mene ja jos menisikin, sitä varmasti paheksuttaisiin. Pikkunoitien loitsu on monille tarvetulleempi kuin Jumalan siunauksen toivotus.

Muutaman tunnin päästä voin käydä irrottamassa lapun ovikellon päältä. Iltapäivään mennessä pikkuväki mutustaa jo tyytyväisenä suklaamuniaan. Ne, jotka virpojista tykkäävät, voivat katsella iloisesti koristeltuja oksiaan maljakoissaan. Moni on tyytyväinen ja hyvä niin. Tosin joukossa saattaa olla muutama surullinen mummo, jonka tarjottavat eivät ole kelvanneet. Nykylapsi on trenditietoinen. Luin lehdestä, että eräskin mamma oli saanut dominokeksit silmilleen. Suklaamunat kelpaavat kyllä, mitä suurempi, sitä parempi. Mummo syököön keksinsä itse.


Odotan kiirastorstaita. Se on muutamien viimeksi kuluneiden vuosien saatossa alkanut koskettaa yhä enemmän. Kiirastorstain illan ehtoolliskirkko on minulle aivan erityinen kokemus. Ehtoollisen jälkeen alttari riisutaan alttarivaatteista ja puetaan mustaan. Urut hiljenevät ja kirkon valot himmenevät. Surumielinen tunnelma on käsin kosketeltavissa. Jos et ole vielä kokenut kiirastorstain iltamessua, niin käypä tänä vuonna. Uskoisin, että se herättää enemmän ajatuksia kuin luuletkaan.
Siunausta viikonloppuusi.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Pitkä ponnistusvaihe

Pitkä odotusaika on vihdoin ohi. Noin kahden ja puolen vuoden työn tulos on nyt näkyvillä työhuoneen lattialla olevissa kirjalaatikoissa. Kirjaprojektissa on ollut ylämäkiä ja alamäkiä, onnistumisen tunnetta ja syviä masennuksen ja epätoivon hetkiä. Onneksi en tiennyt työn alkuvaiheissa, miten raskaita kuukausia on tulossa.

Nyt tuntuu kuitenkin hyvältä. Lopputulos on odotetun kaltainen. Kustantajan vaihduttua alkukesällä 2012 hengellisestä kustantamosta (profaaniin) ts. ei hengelliseen yleiskustantamoon, tekstiä ei tarvinnutkaan karsia, eikä informanttien tekstejä sensuroida. Aiemmin poistetut sivut (noin 90 sivua tekstiä) palautettiin takaisin käsikirjoitukseen. 
Nemo puuttui lähinnä vain kielenhuoltoon ja lauserakenteiden selkeyttämiseen.
  

Toivon, että kirjasta olisi hyötyä hengellisyydestään ahdistuneille, niille joiden läheisiä on mukana epäterveissä uskonnollisissa yhteisöissä sekä niille jotka joutuvat työssään tekemisiin uskontojen uhrien kanssa. Tarkoitukseni ei todellakaan ole tuomita kirjassa esiintyviä ryhmiä, vaan tuoda esiin niitä epäkohtia, jotka satuttavat jäseniä, yhteisöistä irtautuneita ja pahimmillaan aiheuttavat vakavia psyykenongelmia ja jopa itsetuhoisia ajatuksia.

Kirjassa mainituissa yhteisöissä on myös hyviä ja myönteisiä puolia. Niitä ei kuitenkaan käsitellä tässä teoksessa.

Jatkan edelleen hengellisen väkivallan teemailtoja omassa seurakunnassani. Seuraava ilta on huomenna (7.3.) Mäntynummen seurakuntatalolla Lohjalla klo.18. Huomisen illan aihe on Ylihengellistämisen vaarat. Illan aluksi on noin tunnin keskustelupainotteinen alustus teemasta, jonka jälkeen on tarjolla iltateetä ja ryhmäkeskustelua. Tilaisuudessa on mahdollisuus myös vertaistukeen.

Tarvitsen edelleen informantteja seuraaviin kirjoitusprojekteihini. Lisätietoa niistä löytyy 22.1. päivätystä blogikirjoituksestani aiheena: Informantiksi kirjaan?

lauantai 23. helmikuuta 2013

Ehdollista törkeästä hyväksikäytöstä

Luin aamun lehdestä uutisen, jonka lyhensin tähän: "HS. 23.2.2013. Eteläsavolainen 66-vuotias mies sai kymmenen kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen ja 90 päivää yhdyskuntapalvelua syyllistyttyään alle 10-vuotiaan sukulaistyttönsä törkeään hyväksikäyttöön. Rikokset tapahtuivat vuosina 2010-2011. Tuomio on ehdollinen, koska miehellä ei ole aiempaa rikostaustaa."
 
Ihmettelen. Mikä minussa on vikana, kun oikeustajuni ja omantuntoni sanoo, että kyseisessä tuomiossa on jotain todella pahasti pielessä? Aikuinen, seitsemääkymmentä lähestyvä mies hyväksikäyttää toistuvasti törkeästi alle kymmenvuotiasta sukulaistyttöään saaden tuomioksi vain ehdollista ja yhdyskuntapalvelua. Onko pienen lapsen henkinen ja fyysinen kärsimys vähäisempää vain sen takia, ettei mies ole syyllistynyt aiemmin vastaavaan tai jäänyt kiinni mahdollisista aiemmista teoistaan?

Jutussa ei mainita minkäänlaisia korvauksia lapselle. Onko tyttö oikeutettu saamaan hyvitystä teon tekijältä? Mitä järkeä on kohdistaa korvaukset yhdyskuntapalveluun? Voisiko joku oikeusoppinut valaista minulle sitä, millaisen signaalin lapsista kiinnostuneet häiriöiset saavat, jos ensikertalainen selviää ehdollisella tuomiolla? Eivätkö tällaiset tuomiot houkuttele syyllistymään pedofiliaan? Ironisesti kääntäen tuomion antaneiden mainos voisi olla: ”Kevättarjous, ensimmäisestä törkeästä hyväksikäytöstä vain ehdollista.”


Kyllä seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskaus, pahoinpitely, tappo ja murha ovat aivan yhtä pahoja joka kerta riippumatta siitä onko tekijä ensikertalainen vai onko hänellä aiempi rikostausta. Oma moraalintajuni puskee esiin pikemminkin sellaista ajatusta, että "piintyneen" pedofiilin käsiin joutuminen voisi olla jopa hitusen helpottavampi kokemus ja vähemmän traumatisoiva, kuin kokea sama oman isoisän, sedän tai enon tekemänä. Tuntematonta ei tarvitse kohdata sukujuhlissa ja hänet on helpompi pyyhkiä alitajunnastaan kuin vaikkapa omaa pappaa tai ukkia.  

Jokainen aikuinen 66-vuotias mies tietää, ettei pieniä lapsia saa raiskata eikä hyväksikäyttää. Rikoksista tulisi saada rangaistus joka vastaa teon pahuutta. Pienen tytön tunne-elämän tasapaino, myöhemmin heräävä seksuaalisuus, luottamus ja turvallisuus ovat mennyttä kenties koko loppuelämäksi.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Alapääjournalismia

Tämä on niitä päiviä, kun tunnen itseni selvemmin kuin koskaan keski-ikäiseksi suvaitsemattomaksi täti-ihmiseksi. Mistä meitä tanttoja oikein sikiää?
Jo muutamia vuosia sitten lukiessani Kyyhkystä (teologian ylioppilaiden tiedekuntalehti) tunsin ajoittaista myötähäpeää omasta taustastani Helsingin teologisessa tiedekunnassa. Tuolloinkin kyllä pohdin vakavasti sitä, että syy voi hyvin olla minussa. Olin lian vanha opiskelijaksi tai ainakin lukemaan ennakkoluulottomien ja räväköiden toimittajien tekstejä, jotka tuntuivat keskittyvän huomattavasti enemmän seksiin ja alapääjuttuihin kuin teologiaan ja hengellisyyteen.

Hyppään ajassa hetkeksi hieman taaksepäin, kultaiselle 1980-luvulle. Painettuamme ylioppilaslakit päähämme porukka hajaantui opiskelemaan kuka millekin alalle. Osa ystävistä pääsi korkeakouluihin. Yliopisto kuulosti jo sananakin niin hienolta. Huikeaa! Vähitellen tuttavapiirissä valmistui maistereita ja diplomi-insinöörejä. Kuvitelmani yliopistosta sivistyksen kehtona ja ylivertaisena opiskelupaikkana säilyivät. Viimein koitti sekin aika, että oma kiinnostukseni "kunnon opintojen" pariin heräsi ja yllättäen huomasin opiskelevani yliopistossa itsekin. Siinä vaiheessa kuvitelmani alkoivat hitaasti murtua ...

Yliopiston opiskelijalla on muutamia "etuja". Yksi niistä on nyt jo sadan vuoden ikään päässyt Ylioppilaslehti. Se tulee postissa kotiin kannettuna jokaisen opiskelijan luettavaksi. Kaikille muille taatelintallaajille, jotka eivät saa lehteä postissa, on annettu mahdollisuus nauttia yliopistojournalismista netin kautta.
Olen aina aikaisemmin pitänyt jollain tavalla Ylioppilaslehdestä, vaikka suhtautumiseni siihen on ollut lievästi tätimäinen ja olen kokenut itseni usein yli-ikäiseksi sitä lukiessani. Mutta. Tänään tunnen vain tyrmistystä.

Jos joskus olenkin Kyyhkystä lukiessani hävennyt teologista tiedekuntaani, niin nyt tunnustan häpeäväni koko yliopistoa tai ainakin sen puolesta. Kiitos Ylioppilaslehden toimittajien. Huomasin nimittäin viimeisintä numeroa lukiessani, että myös Ylioppilaslehti on siirtynyt alapääjournalismin asteelle. Kaikenlaista on tullut jo tähän ikään mennessä luettua, mutta eilen pääsin nauttimaan artikkelista, jossa kaksi nuorta "toimittajaa" raportoi bussimatkastaan Helsingistä Turkuun. Aiheena ei ollut sen enempää tai vähempää kuin housuun paskominen. "Mahtavaa journalismia" Ylioppilaslehti. Hävettää teidän puolestanne, jos ette osaa itse hävetä.

Artikkeli: "Paskoimme housuun bussissa Turkuun" löytyy klikkaamalla lauseen otsikkoa.  

lauantai 2. helmikuuta 2013

Erään kissan hautajaiset

Luin tässä taannoin kiitteleviä viestejä seurakuntamme papin kirjoittamasta lehtiartikkelista. Paikallislehden tekstaripalstalla kuvailtiin, kuinka pastorin teksti oli ollut koskettavaa ja saanut kyyneleet virtaamaan. Kommenteista ymmärsin, että pastori olisi kirjoittanut jonkun kissoihin liittyvän jutun. Olin lukenut itse huolimattomasti kyseisen päivän lehden, jossa mielipidekirjoitus oli ollut, mutta useiden positiivisten palautteiden jälkeen asia alkoi kiinnostaa ja kaivoin lehden paperinkeräykseen menevästä laatikosta.

Alkuosa tekstistä oli mielestäni hyvinkin asiallista, mutta sitten oli pakko pysähtyä ja lukea muutamat loppukappaleet useampaan kertaan. Mielipidekirjoituksen äärellä ihmettelin jälleen kerran sitä, mihin oma luterilainen kirkkoni on menossa ja mikä on sen teologinen sanoma. Jos pastori olisi kirjoittanut tekstinsä yksityishenkilönä, olisin luultavasti hymähtänyt ja kohauttanut olkapäitäni närkästyksestä, mutta koska hän lähetti juttunsa lehteen ja allekirjoitti sen pastorina, ymmärrykseni ei enää riittänyt.

Tässä on osa tekstistä:
"Eläinlääkärin hoitopöydällä piirsin Kisun mustaan turkkiin ristin merkin ja lausuin: Taivaan Isä. Ota palvelijasi Kisu taivaan kotiin. Kiitos kaikesta hyvästä, jota olemme saaneet hänen kauttaan elämäämme. Kantakoon sinun pyhät enkelisi hänet ikuiseen lepoon luonasi. Aamen.
... Nuoret kaivoivat haudan routamaahan mummolan puutarhaan. Jokainen vuorollaan lapioi multaa kolme kertaa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Lauloimme virren ja sytytimme kynttilälyhdyn haudalle. ..."

Ymmärrän kyllä menetyksen: ikävän, surun ja kaipauksen tunteet, joita lemmikin kuolema aiheuttaa. Meillä on ollut kissa, ihana hömppä lapinkoira Tsuri, marsuja, hamstereita, kääpiöhamsteri ja gerbiilejä. Kaikki ne olivat ihania olentoja, Luojan luomia ja rakkaita. Varsinkin Tsuri oli minulle korvaamaton ystävä.

Tavallaan ymmärrän myös sen, että kissa halutaan haudata kauniisti. Haudalle sytytetty kynttiläkin menee vielä jakeluun. Mutta jos kerrotaan "ristinmerkin" piirtämisestä turkkiin, kuvataan eläin Jumalan palvelijaksi jonka enkelit kantavat taivaaseen ja mullan lapioimisesta kolmiyhteisen Jumalan nimeen, oma ymmärrykseni ei enää riitä.
Kun henkilö lähettää lehteen tällaisen tekstin ja allekirjoittaa sen pastorina, mitä se kertoo meille? Löyhästi hengellisyyteen sitoutuneesta lemmikinomistajasta teksti voi tuntua lämpimältä ja ymmärtävältä. Hyvä niin. Omaa lemmikin menetystä ja ikäväänsä itkevä voi samastua pastoriin. Entäpä jos joku lähestyisi samaista pastoria ja kysyisi neuvoa tai apua kissansa hautajaisiin? Ajatuksena se on kenties absurdi, mutta mahdollinen. Ottaako kirkko kantaa?

Teologiselta kannalta voi pohtia, onko kissalla sielu? Onko Jeesus kuollut kissojenkin puolesta? Pääsevätkö ne kissat taivaaseen, joiden puolesta rukoillaan? Keskustelin tekstistä erään toisella paikkakunnalla asuvan pastoriystäväni kanssa. Hänestä teksti oli järkyttävä ja sain neuvoksi kirjoittaa piispalle. En nyt kuitenkaan jaksa lähteä taistelemaan luterilaisen teologian puolesta kovin järein asein. Sitä vastoin nostan asian tänne blogiini teille lukijoilleni pohdittavaksi.
Mitä ajatuksia seurakuntani pastorin kirjoittama teksti teissä herättää?

tiistai 22. tammikuuta 2013

Informantiksi kirjaan?


Hei, Ensimmäinen hengellisen väkivallan aihetta käsittelevä kirjani Päästä meidät pelosta on vihdoin ilmestymässä. Työ on ollut mielenkiintoista mutta raskasta. Kirjaprojektiin on kulunut yli kaksinkertaisesti se aika, johon olin varautunut. Kustantaja on kertaalleen vaihtunut. Aikataulut eivät ole pitäneet. Välillä on menty jopa reippaasti taaksepäin.

Vahingosta viisastuneena olen aloittanut nyt kaksi uutta erillistä kirjaprojektia. Kumpikin on aiheena niin laaja, ettei niitä kannata yrittää sovittaa samojen kansien sisäpuolelle. Teemat sivuavat kuitenkin sen verran toisiaan, että esimerkiksi lähdekirjallisuudesta voi hakea taustoitusta kumpaankin aiheeseen samanaikaisesti. Ja jos toinen projekti jumittuu puoleksi vuodeksi, niin toista projektia pystyy todennäköisesti saamaan sillä aikaa eteenpäin.

Tekeillä olevien kirjojen aiheina ovat:

- Vanhoillislestadiolaiset suurperheet, liikkeen ehkäisypolitiikka ja perheiden hyvinvointi

- Hengellisyys ja mielenterveys (pelot, syyllisyys, masennus, unettomuus, ahdistuneisuus, harhaluulot, psykoosit, itsetuhoisuus, itsemurhat)

Kumpaankin kirjaan etsitään nyt informantteja. Kysymykset ovat valmiina ja lähetän ne kiinnostuneille sähköpostissa. Kysymysten pyytäminen ei velvoita mihinkään. Ensimmäisen yhteydenoton voi tehdä myös nimettömänä. Niiltä informanteilta, jotka haluavat tulla kirjaan mukaan edellytän henkilöllisyyden kertomista minulle. Kirjoissa henkilöt esiintyvät nimimerkeillä, niin ettei kenelläkään muulla kuin kyseisellä henkilöllä itsellään ole mahdollisuutta tunnistaa tekstiä. Jokaisella on myös oikeus tarkistaa omat tekstinsä ennen kirjan valmistumista.
Vastausaikaa on maalis- huhtikuulle projektista riippuen.
Vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvässä kirjassa on mukana myös toinen tekijä, joka on itsekin suurperheen äiti ja entinen liikkeen jäsen. Informanttien henkilötiedot pysyvät kuitenkin vain minun koneellani ja tiedossani.

Hengellisyys ja mielenterveys voi projektina laajeta suunnitellusta. Jos niin käy, eräs vaihtoehto on, että pyrin jatkamaan myös teologian opintojani. Toivon, että kakkosaiheesta kiinnostuneet informantit suostuisivat haastattelukirjeidensä käyttöön myös mahdollisessa jatkotutkimuksessa. Myös siinä tapauksessa henkilötiedot tulevat pysymään luottamuksellisina ja vain minun tiedossani.

Jos olet kiinnostunut yllä olevista aiheista ja haluat osallistua informanttina, ota yhteyttä. Yhteyden saat helpoimmin sähköpostitse osoitteesta: ruoho.aila(ät)gmail.com 
Projekteista löytyy hieman lisätietoa myös aiemmista blogiteksteistäni.

yst.terv.
Aila Ruoho

perjantai 18. tammikuuta 2013

Hengellisyys ja mielenterveys

Voiko hengellisyys vaarantaa mielenterveyden tai fyysisen terveyden? Miten pitäisi suhtautua uskonnolliseen yhteisöön, joka sitoo jäseniään pelottelemalla ja syyllistämällä? Onko lahkolla tai hengellisellä liikkeellä oikeus päättää jäsenen opiskeluista, puolison valinnasta, vaatetuksesta, lääkityksestä, lasten lukumäärästä, hiusten pituudesta, väristä tai ihokarvoituksen määrästä?
Milloin uskonnollisen yhteisön kontrollointi menee liiallisuuksiin?

Vastaukset yllä oleviin kysymyksiin vaihtelevat sen perusteella, kenelle ne esittää. Tiukimmin jäseniään kontrolloivalle yhteisölle on selvää, että hengellisellä auktoriteetilla on oikeus päättää myös vaatekaapin, lääkekaapin ja hygieniatarvikekaapin sisällöstä.
Miehen parta voi olla pääsylippu taivaaseen tai yksisuuntainen menolippu kadotukseen yhteisön tulkinnasta riippuen. Yksilönvapaudesta ei puhuta.

Epäterve yhteisö hallitsee jäseniään kontrolloimalla jokapäiväistä elämää. Kuri on tiukka eikä siitä lipsuta. Harhapoluille hairahtunut puhutellaan, ojennetaan, neuvotaan tai uhkaillaan takaisin. Katumaton työnnetään ulos riittävän kauas lammaslaumasta ja eristetään, ettei paha tartu.


Suurin osa mielenhallinnassa olevista eri uskonnollisten yhteisöjen jäsenistä sopeutuu rooliinsa. Moni kokee elämänsä helpoksi, kun ei tarvitse ajatella itse mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Kaikki menee hyvin kunhan ei kyseenalaista sääntöjä. Ongelmia ilmenee siinä vaiheessa kun uskaltaa miettiä, miksi noudattaa sellaisia käskyjä ja kieltoja, joille ei löydy raamatullista perustetta.
Jos jäsenelle riittää perusteluksi se, että kuuluakseen laumaan, on tehtävä niin kuin paimen haluaa, hän selviää. Mutta jos hän jatkaa kyselemistään ja haluaa selityksen siitä, miksi paimen kieltää korvakorut, hiusten värjäämisen, teen juomisen, parran kasvattamisen, kainalokarvojen ajamisen, äitienpäivän viettämisen tai pääsiäismunan ostamisen, pohtija voi olla pian aivan huomaamattaan ongelmissa.

Epäterve uskonnollisuus aiheuttaa mielenterveydellisiä ongelmia. Minulle on kerrottu graduni ja aiemman kirjaprojektini yhteydessä jatkuvista hengellisistä painajaisista, ahdistuksista, harhaluuloisuudesta, pelkotiloista, syyllisyydestä, häpeästä, psykooseista ja itsetuhoisista ajatuksista. Uskonnollinen yhteisö voi ladata jäsenensä niin vahvalla pelon tunteella, että itsemurhakin saattaa tuntua helpommalta ratkaisulta kuin elämä yhteisön ulkopuolella.
Moni kokee mahdottomaksi elää hengellisessä ryhmässään eikä kuitenkaan voi irrottautua perheensä takia. Jos yhteisöllä on tapana hylätä entiset jäsenensä, eroaminen voi tuntua kuolemaakin pahemmalta vaihtoehdolta.

Edellisessä tekstissäni kerroin vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvästä kirjaprojektista. Nyt on tarkoitus astua muutama askel syvemmälle hengellisen väkivallan aiheeseen toisellakin alueella. Olen aloittamassa vl-liikkeeseen liittyvän kirjan ohella laajempaa kirjoitus- ja tutkimusprojektia myös hengellisyyteen liittyvistä mielenterveysongelmista. Sain haastattelukysymykset valmiiksi alkuviikosta.
Jos sinua kiinnostaa tulla mukaan tähän toiseen projektiini, ota yhteyttä sähköpostitse ruoho.aila(ät)gmail.com. Lähetän kysymykset katsottavaksi. Vastaavasti kuin vl-projektissani, et sitoudu mihinkään vaikka lähetän kysymykset. Voit ottaa yhteyttä myös anonyymisti.   

maanantai 7. tammikuuta 2013

Elämää suurperheessä

Ensimmäisen hengellistä väkivaltaa käsittelevän kirjani on tarkoitus ilmestyä kuukauden sisällä. Kirjan pitkä syntyprosessi on herättänyt monia ajatuksia, joista selkeimpänä nousee tarve jatkaa kirjoittamista niistä aihepiireistä, joihin ei ollut vielä mahdollisuutta paneutua riittävän syvällisesti.

Eräs tällaisista aiheista, joihin haluan syventyä, on vanhoillislestadiolainen ehkäisypolitiikka, suurperheiden haasteet ja kipukohdat. Suunnitteilla olevan uuden kirjan pyrkimyksenä on katsoa kulissien taakse pureutuen kotien tunneilmastoon. Yritän käsitellä kysymyksiä, ajatuksia, tunteita ja kokemuksia siitä, mitä on syntyä suureen sisarusparveen.
Tarkoituksena on avata arkea vanhoillislestadiolaisen ehkäisyopin takana, kuvata onnen ja ilon lisäksi pelkoja, ahdistusta ja syyllisyyttä, valottaa niitä hetkiä, kun voimaa ei enää ole ja suorittaminen ja uupuminen vievät vanhemmat sietokyvyn äärirajoille ja sen yli.

Toteutan projektin ystäväni kanssa. Hän on elänyt ja kasvanut vl-liikkeessä ja on itsekin suurperheen äiti. Kirja tulee sisältämään sekä tietopohjaa että näkemyksiä suurperheestä lapsuudessa, nuoruudessa ja vanhemmuudessa äidin ja isän roolissa. Tarkoitus ei ole käsitellä aihetta "silkkihansikkain" vaan tuoda asiat esille rehellisesti niin kuin ne ovat niin hyvässä kuin pahassa.

Miten elämä sujuu, jos ei olekaan koskaan kokenut olevansa toivottu lapsi? Mitä eroa on sillä, että sanotaan "jokaisen uskovan haluavan ottaa kaikki lapset vastaan" ja sillä että haluaa itse lapsia? Entä jos yhteisön lupaamaa voimaa Jumalalta ei tule, eikä yksinkertaisesti enää jaksa olla äiti? Kuunteleeko kukaan? Ymmärtääkö kukaan? Auttaako kukaan?  

Jos tämä projekti kiinnostaa sinua ja haluat tulla informantiksi, ota yhteyttä. Lähetän kysymykset sähköpostitse luettavaksesi. Voit sen jälkeen pohtia, jaksatko osallistua ja haluatko, että sinua haastatellaan kirjaa varten.
Henkilötietosi jäävät ainoastaan minun tietooni. Voit ottaa ensimmäisen kerran yhteyttä myös nimettömänä.

Tai jos et halua, että sinua haastatellaan, mutta koet tarvitsevasi kuuntelijaa, voit ottaa yhteyttä sähköpostitse, luottamuksellisesti.

t. Aikku
Sähköposti:  ruoho.aila (ät) gmail.com       
HUOM! Laita sähköpostiin sukunimi ensin, sitten etunimi, ettei posti mene vahingoissa täyskaimalleni!