lauantai 23. helmikuuta 2013

Ehdollista törkeästä hyväksikäytöstä

Luin aamun lehdestä uutisen, jonka lyhensin tähän: "HS. 23.2.2013. Eteläsavolainen 66-vuotias mies sai kymmenen kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen ja 90 päivää yhdyskuntapalvelua syyllistyttyään alle 10-vuotiaan sukulaistyttönsä törkeään hyväksikäyttöön. Rikokset tapahtuivat vuosina 2010-2011. Tuomio on ehdollinen, koska miehellä ei ole aiempaa rikostaustaa."
 
Ihmettelen. Mikä minussa on vikana, kun oikeustajuni ja omantuntoni sanoo, että kyseisessä tuomiossa on jotain todella pahasti pielessä? Aikuinen, seitsemääkymmentä lähestyvä mies hyväksikäyttää toistuvasti törkeästi alle kymmenvuotiasta sukulaistyttöään saaden tuomioksi vain ehdollista ja yhdyskuntapalvelua. Onko pienen lapsen henkinen ja fyysinen kärsimys vähäisempää vain sen takia, ettei mies ole syyllistynyt aiemmin vastaavaan tai jäänyt kiinni mahdollisista aiemmista teoistaan?

Jutussa ei mainita minkäänlaisia korvauksia lapselle. Onko tyttö oikeutettu saamaan hyvitystä teon tekijältä? Mitä järkeä on kohdistaa korvaukset yhdyskuntapalveluun? Voisiko joku oikeusoppinut valaista minulle sitä, millaisen signaalin lapsista kiinnostuneet häiriöiset saavat, jos ensikertalainen selviää ehdollisella tuomiolla? Eivätkö tällaiset tuomiot houkuttele syyllistymään pedofiliaan? Ironisesti kääntäen tuomion antaneiden mainos voisi olla: ”Kevättarjous, ensimmäisestä törkeästä hyväksikäytöstä vain ehdollista.”


Kyllä seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskaus, pahoinpitely, tappo ja murha ovat aivan yhtä pahoja joka kerta riippumatta siitä onko tekijä ensikertalainen vai onko hänellä aiempi rikostausta. Oma moraalintajuni puskee esiin pikemminkin sellaista ajatusta, että "piintyneen" pedofiilin käsiin joutuminen voisi olla jopa hitusen helpottavampi kokemus ja vähemmän traumatisoiva, kuin kokea sama oman isoisän, sedän tai enon tekemänä. Tuntematonta ei tarvitse kohdata sukujuhlissa ja hänet on helpompi pyyhkiä alitajunnastaan kuin vaikkapa omaa pappaa tai ukkia.  

Jokainen aikuinen 66-vuotias mies tietää, ettei pieniä lapsia saa raiskata eikä hyväksikäyttää. Rikoksista tulisi saada rangaistus joka vastaa teon pahuutta. Pienen tytön tunne-elämän tasapaino, myöhemmin heräävä seksuaalisuus, luottamus ja turvallisuus ovat mennyttä kenties koko loppuelämäksi.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Alapääjournalismia

Tämä on niitä päiviä, kun tunnen itseni selvemmin kuin koskaan keski-ikäiseksi suvaitsemattomaksi täti-ihmiseksi. Mistä meitä tanttoja oikein sikiää?
Jo muutamia vuosia sitten lukiessani Kyyhkystä (teologian ylioppilaiden tiedekuntalehti) tunsin ajoittaista myötähäpeää omasta taustastani Helsingin teologisessa tiedekunnassa. Tuolloinkin kyllä pohdin vakavasti sitä, että syy voi hyvin olla minussa. Olin lian vanha opiskelijaksi tai ainakin lukemaan ennakkoluulottomien ja räväköiden toimittajien tekstejä, jotka tuntuivat keskittyvän huomattavasti enemmän seksiin ja alapääjuttuihin kuin teologiaan ja hengellisyyteen.

Hyppään ajassa hetkeksi hieman taaksepäin, kultaiselle 1980-luvulle. Painettuamme ylioppilaslakit päähämme porukka hajaantui opiskelemaan kuka millekin alalle. Osa ystävistä pääsi korkeakouluihin. Yliopisto kuulosti jo sananakin niin hienolta. Huikeaa! Vähitellen tuttavapiirissä valmistui maistereita ja diplomi-insinöörejä. Kuvitelmani yliopistosta sivistyksen kehtona ja ylivertaisena opiskelupaikkana säilyivät. Viimein koitti sekin aika, että oma kiinnostukseni "kunnon opintojen" pariin heräsi ja yllättäen huomasin opiskelevani yliopistossa itsekin. Siinä vaiheessa kuvitelmani alkoivat hitaasti murtua ...

Yliopiston opiskelijalla on muutamia "etuja". Yksi niistä on nyt jo sadan vuoden ikään päässyt Ylioppilaslehti. Se tulee postissa kotiin kannettuna jokaisen opiskelijan luettavaksi. Kaikille muille taatelintallaajille, jotka eivät saa lehteä postissa, on annettu mahdollisuus nauttia yliopistojournalismista netin kautta.
Olen aina aikaisemmin pitänyt jollain tavalla Ylioppilaslehdestä, vaikka suhtautumiseni siihen on ollut lievästi tätimäinen ja olen kokenut itseni usein yli-ikäiseksi sitä lukiessani. Mutta. Tänään tunnen vain tyrmistystä.

Jos joskus olenkin Kyyhkystä lukiessani hävennyt teologista tiedekuntaani, niin nyt tunnustan häpeäväni koko yliopistoa tai ainakin sen puolesta. Kiitos Ylioppilaslehden toimittajien. Huomasin nimittäin viimeisintä numeroa lukiessani, että myös Ylioppilaslehti on siirtynyt alapääjournalismin asteelle. Kaikenlaista on tullut jo tähän ikään mennessä luettua, mutta eilen pääsin nauttimaan artikkelista, jossa kaksi nuorta "toimittajaa" raportoi bussimatkastaan Helsingistä Turkuun. Aiheena ei ollut sen enempää tai vähempää kuin housuun paskominen. "Mahtavaa journalismia" Ylioppilaslehti. Hävettää teidän puolestanne, jos ette osaa itse hävetä.

Artikkeli: "Paskoimme housuun bussissa Turkuun" löytyy klikkaamalla lauseen otsikkoa.  

lauantai 2. helmikuuta 2013

Erään kissan hautajaiset

Luin tässä taannoin kiitteleviä viestejä seurakuntamme papin kirjoittamasta lehtiartikkelista. Paikallislehden tekstaripalstalla kuvailtiin, kuinka pastorin teksti oli ollut koskettavaa ja saanut kyyneleet virtaamaan. Kommenteista ymmärsin, että pastori olisi kirjoittanut jonkun kissoihin liittyvän jutun. Olin lukenut itse huolimattomasti kyseisen päivän lehden, jossa mielipidekirjoitus oli ollut, mutta useiden positiivisten palautteiden jälkeen asia alkoi kiinnostaa ja kaivoin lehden paperinkeräykseen menevästä laatikosta.

Alkuosa tekstistä oli mielestäni hyvinkin asiallista, mutta sitten oli pakko pysähtyä ja lukea muutamat loppukappaleet useampaan kertaan. Mielipidekirjoituksen äärellä ihmettelin jälleen kerran sitä, mihin oma luterilainen kirkkoni on menossa ja mikä on sen teologinen sanoma. Jos pastori olisi kirjoittanut tekstinsä yksityishenkilönä, olisin luultavasti hymähtänyt ja kohauttanut olkapäitäni närkästyksestä, mutta koska hän lähetti juttunsa lehteen ja allekirjoitti sen pastorina, ymmärrykseni ei enää riittänyt.

Tässä on osa tekstistä:
"Eläinlääkärin hoitopöydällä piirsin Kisun mustaan turkkiin ristin merkin ja lausuin: Taivaan Isä. Ota palvelijasi Kisu taivaan kotiin. Kiitos kaikesta hyvästä, jota olemme saaneet hänen kauttaan elämäämme. Kantakoon sinun pyhät enkelisi hänet ikuiseen lepoon luonasi. Aamen.
... Nuoret kaivoivat haudan routamaahan mummolan puutarhaan. Jokainen vuorollaan lapioi multaa kolme kertaa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Lauloimme virren ja sytytimme kynttilälyhdyn haudalle. ..."

Ymmärrän kyllä menetyksen: ikävän, surun ja kaipauksen tunteet, joita lemmikin kuolema aiheuttaa. Meillä on ollut kissa, ihana hömppä lapinkoira Tsuri, marsuja, hamstereita, kääpiöhamsteri ja gerbiilejä. Kaikki ne olivat ihania olentoja, Luojan luomia ja rakkaita. Varsinkin Tsuri oli minulle korvaamaton ystävä.

Tavallaan ymmärrän myös sen, että kissa halutaan haudata kauniisti. Haudalle sytytetty kynttiläkin menee vielä jakeluun. Mutta jos kerrotaan "ristinmerkin" piirtämisestä turkkiin, kuvataan eläin Jumalan palvelijaksi jonka enkelit kantavat taivaaseen ja mullan lapioimisesta kolmiyhteisen Jumalan nimeen, oma ymmärrykseni ei enää riitä.
Kun henkilö lähettää lehteen tällaisen tekstin ja allekirjoittaa sen pastorina, mitä se kertoo meille? Löyhästi hengellisyyteen sitoutuneesta lemmikinomistajasta teksti voi tuntua lämpimältä ja ymmärtävältä. Hyvä niin. Omaa lemmikin menetystä ja ikäväänsä itkevä voi samastua pastoriin. Entäpä jos joku lähestyisi samaista pastoria ja kysyisi neuvoa tai apua kissansa hautajaisiin? Ajatuksena se on kenties absurdi, mutta mahdollinen. Ottaako kirkko kantaa?

Teologiselta kannalta voi pohtia, onko kissalla sielu? Onko Jeesus kuollut kissojenkin puolesta? Pääsevätkö ne kissat taivaaseen, joiden puolesta rukoillaan? Keskustelin tekstistä erään toisella paikkakunnalla asuvan pastoriystäväni kanssa. Hänestä teksti oli järkyttävä ja sain neuvoksi kirjoittaa piispalle. En nyt kuitenkaan jaksa lähteä taistelemaan luterilaisen teologian puolesta kovin järein asein. Sitä vastoin nostan asian tänne blogiini teille lukijoilleni pohdittavaksi.
Mitä ajatuksia seurakuntani pastorin kirjoittama teksti teissä herättää?