sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Virvotaan ja varvotaan

Palmusunnuntaina, Herran vuonna 2013. Jäisellä kadulla tallustelee ala-asteikäisiä lapsia korit ja koristeelliset oksat käsissään, noitahatut päässään. On vuotuinen virpomispäivä. Päivä, jonka traditiosta en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Luultavasti omasta kotikasvatuksesta tai tässä tapauksessa virpomiskasvatuksen puutteesta johtuen en osaa suhtautua myönteisesti pikku virpojiin. Meillä ei virvottu enkä ole siihen omia lapsianikaan opettanut.
Lapsuudessani pääsiäistä vietettiin perinteisesti hiljentymällä. Pääsiäisen monista pyhistä mustimpana, eli pitkäperjantaina, ei saanut mennä edes ulos leikkimään. Pitkäperjantai tuntui lapsena nimensä mukaisesti lähes ikuisuuden pituiselta. Mitään lapsen mielestä hauskaa ei saanut eikä voinut tehdä.

Varautuneisuuteni pieniin virpojiin on kasvanut vuosi vuodelta. Kotiväki muistaa varmasti ajan, kun ahdistuin aina ovikellon soidessa, enkä mennyt avaamaan. Tunsin itseni lievästi sanoen tyhmäksi. Nykyään hoidan asian aamusta. Käyn teippaamassa ovikellon päälle lapun kukonlaulun aikaan. "Ei virpojia kiitos". Miksi ihmeessä en tajunnut tehdä niin jo kymmenen vuotta sitten?

Tunnen lievää syyllisyyttä negatiivisesta asenteestani pikkuväkeä kohtaan. Olenko se ilkeä, kärttyinen täti, joka ei halua hyvän terveyden toivotuksia? Monien mielestä olen. En kuitenkaan ole enää vuosiin pystynyt sovittamaan virpomisperinnettä omaan pääsiäistraditiooni. Noidat eivät liity minun kristilliseen pääsiäiseeni, olivatpa kuinka hyviä, somia ja pieniä tahansa. Päinvastoin tuntuu ahdistavalta yhdistää noituus, loitsut ja makeisten kerjääminen palmusunnuntain hengelliseen sanomaan, Jeesukseen ja Jerusalemin tapahtumiin.

Jos ovilla kulkisi ihan tavallisesti puettuja lapsia, jakaen koristeltuja oksia ja toivottamassa Jumalan rauhaa sekä siunausta tulevalle vuodelle, avaisin oveni. Tarjoaisin heille mielelläni makeisia siunausten kera. Mutta näinhän tämä juttu ei mene ja jos menisikin, sitä varmasti paheksuttaisiin. Pikkunoitien loitsu on monille tarvetulleempi kuin Jumalan siunauksen toivotus.

Muutaman tunnin päästä voin käydä irrottamassa lapun ovikellon päältä. Iltapäivään mennessä pikkuväki mutustaa jo tyytyväisenä suklaamuniaan. Ne, jotka virpojista tykkäävät, voivat katsella iloisesti koristeltuja oksiaan maljakoissaan. Moni on tyytyväinen ja hyvä niin. Tosin joukossa saattaa olla muutama surullinen mummo, jonka tarjottavat eivät ole kelvanneet. Nykylapsi on trenditietoinen. Luin lehdestä, että eräskin mamma oli saanut dominokeksit silmilleen. Suklaamunat kelpaavat kyllä, mitä suurempi, sitä parempi. Mummo syököön keksinsä itse.


Odotan kiirastorstaita. Se on muutamien viimeksi kuluneiden vuosien saatossa alkanut koskettaa yhä enemmän. Kiirastorstain illan ehtoolliskirkko on minulle aivan erityinen kokemus. Ehtoollisen jälkeen alttari riisutaan alttarivaatteista ja puetaan mustaan. Urut hiljenevät ja kirkon valot himmenevät. Surumielinen tunnelma on käsin kosketeltavissa. Jos et ole vielä kokenut kiirastorstain iltamessua, niin käypä tänä vuonna. Uskoisin, että se herättää enemmän ajatuksia kuin luuletkaan.
Siunausta viikonloppuusi.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Pitkä ponnistusvaihe

Pitkä odotusaika on vihdoin ohi. Noin kahden ja puolen vuoden työn tulos on nyt näkyvillä työhuoneen lattialla olevissa kirjalaatikoissa. Kirjaprojektissa on ollut ylämäkiä ja alamäkiä, onnistumisen tunnetta ja syviä masennuksen ja epätoivon hetkiä. Onneksi en tiennyt työn alkuvaiheissa, miten raskaita kuukausia on tulossa.

Nyt tuntuu kuitenkin hyvältä. Lopputulos on odotetun kaltainen. Kustantajan vaihduttua alkukesällä 2012 hengellisestä kustantamosta (profaaniin) ts. ei hengelliseen yleiskustantamoon, tekstiä ei tarvinnutkaan karsia, eikä informanttien tekstejä sensuroida. Aiemmin poistetut sivut (noin 90 sivua tekstiä) palautettiin takaisin käsikirjoitukseen. 
Nemo puuttui lähinnä vain kielenhuoltoon ja lauserakenteiden selkeyttämiseen.
  

Toivon, että kirjasta olisi hyötyä hengellisyydestään ahdistuneille, niille joiden läheisiä on mukana epäterveissä uskonnollisissa yhteisöissä sekä niille jotka joutuvat työssään tekemisiin uskontojen uhrien kanssa. Tarkoitukseni ei todellakaan ole tuomita kirjassa esiintyviä ryhmiä, vaan tuoda esiin niitä epäkohtia, jotka satuttavat jäseniä, yhteisöistä irtautuneita ja pahimmillaan aiheuttavat vakavia psyykenongelmia ja jopa itsetuhoisia ajatuksia.

Kirjassa mainituissa yhteisöissä on myös hyviä ja myönteisiä puolia. Niitä ei kuitenkaan käsitellä tässä teoksessa.

Jatkan edelleen hengellisen väkivallan teemailtoja omassa seurakunnassani. Seuraava ilta on huomenna (7.3.) Mäntynummen seurakuntatalolla Lohjalla klo.18. Huomisen illan aihe on Ylihengellistämisen vaarat. Illan aluksi on noin tunnin keskustelupainotteinen alustus teemasta, jonka jälkeen on tarjolla iltateetä ja ryhmäkeskustelua. Tilaisuudessa on mahdollisuus myös vertaistukeen.

Tarvitsen edelleen informantteja seuraaviin kirjoitusprojekteihini. Lisätietoa niistä löytyy 22.1. päivätystä blogikirjoituksestani aiheena: Informantiksi kirjaan?