lauantai 22. helmikuuta 2014

Keskimmäisitä keskimmäisin

Jos perheessä on kolmetoista tai viisitoista lasta, millaista on olla sisarussarjan seitsemäs tai kahdeksas lapsi? Onko erilaista syntyä suurperheen esikoiseksi, kuopukseksi tai keskimmäiseksi? Väittäisin, että on. Hyvinkin erilaista. Syntymäjärjestys on olennainen osa lapsen identiteettiä. Merkityksensä on myös sillä, mitä sukupuolta lapsi edustaa ja millainen sukupuolijakauma perheessä on.

Syntyminen perheen seitsemänneksi tytöksi tai seitsemänneksi pojaksi, ei välttämättä ole vanhemmille niin merkittävää kuin syntyä ensimmäiseksi pojaksi kuuden tytön jälkeen tai ensimmäiseksi tytöksi kuuden pojan jälkeen. Usein on kuitenkin niin, että molempia sukupuolia syntyy suurperheeseen melkoisen tasaisesti ja viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs lapsi ovat vain osa katrasta. He ovat "siltä väliltä".

Siinä missä vanhemmat ovat ehtineet antaa huomiota, hellyyttä ja huolenpitoa ensimmäiselle neljälle ja viidelle, voimat saattavat käydä vähiin seuraavien kohdalla, ainakin jos lapsia syntyy tiuhaan tahtiin. Tämä on ymmärrettävää. Niinpä lapset kuudennesta eteenpäin syntyvät hyvin todennäköisesti jo valmiiksi uupuneille vanhemmille. Lasta ei ehkä oikeasti haluta. Rukoillaan pitempiä synnytysvälejä ja elämän helpottumista.
Lapsi voi olla odotettu (toki, jos ehkäisyä ei käytetä), mutta toivottu ja kaivattu hän ei välttämättä ole.
"Meillä on kuusi alle kouluikäistä ... mutta voisihan sitä rankempaakin olla ..."
Vanhempien asenne näkyy lapsessa. Moni tulevan kirjamme informantti (suuren perheen keskimmäisiä lapsia) kertoo olleensa ei-toivottu.

Miksi juuri keskimmäisten tilanne on surkein? Entä sisarussarjan häntäpään lapset? Eikö heidän elämänsä pitäisi olla vielä vaikeampaa? Ei. Näyttäisi siltä, että näin ei ole. Pienimmillä lapsilla on perheessä oma erityinen paikkansa. He ovat pikkuisia, vauvoja, helliteltyjä ja hoivattuja. Usein pienimmät saavat syliä niin vanhemmiltaan kuin isommilta sisaruksiltaan.
Suurperheen pienten syntyessä vanhimmat sisarukset ovat päässeet yli murrosiän. Katraan pienimmät ja  kuopus eivät tunnu siinä mielessä kilpailijoilta kuin keskimmäiset aikoinaan olivat.  Hoivaviettikin alkaa herätä. Pieniä on kiva sylitellä ja helliä.

Keskimmäiset ovat väliinputoajia.

He ovat jääneet aina perheen isojen varjoon, jotka ovat luoneet oman "tiiminsä" ja kulttuurinsa. Isot saavat vastuuta ja vapauksia. Keskimmäisillä on aina ollut vielä pienempiä pikkusisaruksia, joiden halut ja toiveet ovat usein menneet keskimmäisten edelle. Pienimmät saavat aina ensin. Keskimmäiset ovat liian isoja saadakseen valita ensimmäisenä, mutta liian pieniä voidakseen päättää. Keskimmäisenä ei kelpaa isojen ryhmään, mutta kuitenkin liian suuri ollakseen yksi pienistä. Rankinta on olla keskimmäisistä keskimmäisin. Ei ole iso - ei pieni ... yksi katraasta, usein tuntuu että on vain se ylimääräinen.

Yllä olevat ajatukset lähtevät kirjaamme varten tulleesta haastattelumateriaalista. Tekstiä ei voi missään nimessä yleistää, vaikka kuvailtu on ollut todellisuutta lähes poikkeuksetta jokaisen perheen keskimmäisiksi syntyneen informanttimme lapsuuskodissa.
Lisäksi lasten tilanteeseen vaikuttaa myös vanhempien jaksaminen. Mitä useammin vanhemmat jaksavat ottaa keskimmäiset huomioon, hellittäväksi ja syliin, sitä paremmin nämä lapset voivat. Sylitelkää keskimmäisiänne!    

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Onko kiusaus synti?

Ote Pauliina Rauhalan kirjasta Taivaslaulu: "Mitä pitää ajatella kun rakastelee? Seurapuhujaa, Päivämiestä, suvivirttä? Siivouspäivää, kauppalistaa, tonnikalapastaa? Mansikkamaata, omenapuuta, keltaista kuuta? Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantionpohjalihakset, välilihan repeämisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuule lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan.
Tämän kaiken saarnakielessä kattaa yksi sana. Kotikiusaukset. Ne pitää uskoa anteeksi. Uskoa pois ja unohtaa."

Rauhala luo vahvaa ja kaunista tekstiä, mutta samalla hyvin kipeää ja monille äideille omakohtaista. Kirjan aihe tulee lähelle monia uupuneita lestadiolaisäitejä. Palkinto vuoden 2013 kristillisestä kirjasta ei tullut turhaan.

Luen nyt itse jo toista kertaa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua. Tällä lukukerralla yritän syventyä enemmän Rauhalan kuvaamaan uupumukseen, äitiyteen ja isyyteen. Kirjassa on paljon samaa kuin tulevan kirjamme informanttien kirjeissä. Jäin tällä lukukerralla pohtimaan Rauhalan tekstissä olevaa sanaa kotikiusaukset. Kiusaus on vahva sana vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä.   

Milloin viimeksi pyysit anteeksi kokemiasi kiusauksia? Jos sinulla ei ole minkäänlaista vanhoillislestadiolaista taustaa, kysymykseni saattaa kuulostaa perin kummalliselta. Lestadiolaisen liikkeen jäsenelle aihe on tuttu. Kiusauksia ja epäilyksiä tulee pyytää anteeksi, jotta sielulla olisi rauha. Ajatuksesta nousee kuitenkin teologinen ongelma. Jos kiusauksia pitää pyytää anteeksi, ovatko ne siis syntiä? Ja jos ne ovat syntiä, tekikö Jeesus syntiä, kun paholainen kiusasi häntä? Pyysikö Jeesus anteeksi kiusauksia? Jos hän ei pyytänyt anteeksi (evankeliumiteksti ei ainakaan sellaista kerro), olisiko hänen pitänyt?
"Älä ajattele, usko ainoastaan"

Raamatussa ei opeteta pyytämään anteeksi kiusauksia, epäilyksiä, väsymystä eikä uupumista.
Väsyminen ei ole synti. Epäily ei ole synti. Kiusaus ei ole synti. Ne voivat kyllä johtaa syntiin (ajatus, sanat, teot, laiminlyönnit).

Kiusauksilla, epäilyillä ja uupumisella syyllistäminen on väärin. Omatunnosta saattaa tulla yliherkkä.
Ihminen voi menettää sielunrauhansa, jos hän ei osaa enää erottaa, mikä on syntiä ja mikä ei. 

Yliherkkä, itseään jatkuvasti syyllistävä jäsen on epäterveelle yhteisölle lahja. Mitä hengellisesti epävarmempia jäseniä yhteisö pystyy kasvattamaan, sitä helpompi heidät on sitoa kuuliaisuuteen ja lakiin.

Lisää ajatuksiani vanhoillislestadiolaisuudesta löytyy gradustani, joka on vapaasti ladattavissa luettavaksi  Helsingin yliopiston palvelimelta. Vielä syvemmälle menevää pohdintaa löytyy kirjastani Päästä meidät pelosta. Vaikka kirjan nimi on täysin sama kuin gradulla, kyse on aivan eri tekstistä.   :-)  Kirjani löytyy useammista kirjastoista. 

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Askel askeleelta

Olen kertonut tässä blogissa muutamaan otteeseen kirjaprojektistamme. Kirjoitamme parhaillaan vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä kertovaa kirjaa Vuokko Ilolan kanssa. Työmme oli vuoden alussa edennyt sen verran mukavasti, että ajattelin kysellä kiinnostusta kirjan julkaisusta. Niinpä lähetin reilut pari viikkoa sitten sähköpostia neljälle eri kustantajalle. Oletin, että voi kestää useita viikkoja jopa kuukausia, ennen kuin saamme minkäänlaista vastausta. Toisin kävi.

Yllätykseni oli melkoinen, kun jo samana päivänä sähköposti poiki kaksi vastausta. Toinen kustantaja pyysi tekstiä nähtäväksi, toinen kustantaja kyseli tietoja ensimmäisen kirjani menekistä. Lähetin tekstin sitä pyytäneelle kyseisen viikon perjantaina ja heti seuraavana maanantaina heiltä rapsahti sähköpostiin ehdotus kustannussopimuksesta.

Sopimus on nyt allekirjoitettu ja näillä näkymin kirjamme putkahtaa ulos kuluvan vuoden elokuussa.
Kiitokset!
Raakaversion kirjoitustyö jatkunee vielä muutaman kuukauden, mutta puuha on huomattavasti mielekkäämpää kun tietää, ettei kirjoita enää vain omaksi iloksi.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin ... Suuri kiitos vielä kerran kaikille informanteillemme. Pidetään yhteyttä!     :-)