maanantai 22. toukokuuta 2017

Pelkojen sävyttämä lapsuus


Kuvan alla on sähköpostini kautta tullut pelkokokemus. Tekstin lähettänyttä henkilöä ei ole haastateltu kirjoissani, mutta pelot ovat samantyyppisiä kuin kirjoissani haastatelluilla henkilöillä.


Lapsena koko elämäni oli pelkojen sävyttämää. Se oli sitä osaksi uskonnon takia, osaksi siksi koska vanhempien avioliitto oli onneton mutta yhdessä oli pysyttävä. Pelkäsin jopa naapurin lapsia uskoessani, että he saattaisivat olla juuri niitä, jotka vainojen tullessa kiduttaisivat meitä. En saanut tutustua katumme varrella asuviin lapsiin koska en saanut poistua pihaltamme. Alue oli rauhallinen omakotialue, joten sääntö oli todellakin poikkeuksellinen ja varmisti että olin ulkopuolinen ja omituinen toisten lasten silmissä

Äitini näkemys miehistä oli todella yksioikoinen. Varsinkin niin sanotut ”maailmalliset miehet” olivat ”piruja” ja vaanivat tilaisuutta saada häpäistä naisia seksuaalisilla haluillaan. Tästä johtuen minulla on ollut myöhemmin vaikeuksia suhtautua miehiin normaalisti.

Isäni oli ankara ja pelottava. Hänellä ei ollut ymmärrystä eikä myötätuntoa lapsiin ja koen että hän oli jotenkin sadistinenkin luonteeltaan. Hän saattoi määrätä ja vaihtaa perhetutkisteluajat mielensä mukaan. Jos hän huomasi, että pidän jostain televisio-ohjelmasta, niin hän tuli ”tutkistelukirjan” kanssa olohuoneeseen juuri ohjelman alettua ja sulki television. Kun vastustelin, niin hän hymyili maireasti todella tyytyväisenä ja sanoi: "Mikä voisi olla tärkeämpää kuin Jumalamme Jehovan armossaan antama opetus? Sellaista ei voi olla. Tutkimme nyt riemumielin hänen opetuksiaan".
Sillä tavalla isä toi uskoaan arkeemme.

Koulun alkaminen oli hirvittävää. Pelkäsin kaikkea niin paljon. Kärsin valtavista vatsakivuista ja joskus palasin kotiin koulumatkalta aamulla. Äiti käytti minua usein lääkärissä kaikkien vaivojeni takia mutta nykyään uskon, että ne olivat täysin psyykkistä alkuperää. Olisin vain halunnut olla kotona turvassa (pidin kotia turvana koska kaikesta muusta oli niin paljon peloteltu).

Tultuani murrosikään varmaan tavallaan uskoinkin opetuksiin mutta en vaan enää jaksanut enkä kestänyt. Lopulta kirjoitin eroavani. Eroni tapahtui sen jälkeen, kun seksuaalista hyväksikäyttöäni oli käsitelty oikeuskomiteassa ja tunsin itseni häväistyksi.
Kaikkein pahinta hyväksikäyttöasiassa oli ja on yhä se, että kyseinen minua hyväksi käyttänyt jt-mies on isosiskoni puoliso, joka on minua lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi. En vieläkään pysty käsittämään sitä, että siskoni ei säälinyt minua joka olin täysin kokematon ja hänen ja puolisonsa tuomasta kotiviinistä sammunut. He tulivat yhdessä kylään kotiini toiseen kaupunkiin, jossa opiskelin ja siskoni meni aiemmin nukkumaan koska oli raskaana. Minä poistuin, juotuani viiniä kuin mehua. Muistan kun sanoin siskoni miehelle hyvää yötä ja että minun on päästävä sänkyyn heti ja menin omaan huoneeseeni.
Vasta aamulla tajusin mitä on täytynyt tapahtua koska minut oli riisuttu. Menin totaalisen shokkiin enkä osannut sanoa heille asiasta mitään aamulla vaan hyvästelin heidät kotimatkalleen. Sinä päivänä aloin polttaa ja saada itsetuhoisia ajatuksia.

Kämppäkaverini palattua viikonlopun jälkeen hän tajusi, että olen pulassa ja sai minut puhumaan työntekijälle jossain nuorten kriisikeskuksessa. Mutta en pystynyt ottamaan apua vastaan, varsinkaan kun apua tarjonnut nainen suositteli luterilaista seurakuntaa parempana yhteisönä, sen jälkeen, kun olin maininnut oman taustani Jehovan todistajana.

Kerroin äidilleni asiasta palattuani kotipaikkakunnalle. Tunnustustani seurasi oikeuskomiteaistunto, jossa siskoni mies myönsi kaiken. En saanut itse mitään rangaistusta mutta oloni ei silti tuntunut hyvältä - kaipasin vain pois elämästä. Siskoni mies sai rangaistukseksi joiksikin kuukausiksi vastauskiellon kokouksissa. Siskoni oli raivoissaan siitä, että olin suhtautunut hänen mieheensä ikävästi hyväksikäyttötilanteen jälkeisten kuukausien ajan ja mies oli kärsinyt siitä! Siskoni sanoi myös, että kuka tahansa tekee humalassa sellaista mitä ei muuten tekisi.

Säälin vuosia siskoani ja olin iloinen, että olimme jossain tekemisissä, vaikka jätin uskonnon. Vasta nyt kun olen noin 50-vuotias, olen alkanut ajatella, että miksi ihmeessä minä olen se, joka tuntee sääliä, kun siskoni ei edelleenkään pysty ymmärtämään mitä vahinkoa minulle nuorena aiheutui kaikesta tapahtuneesta.
Siskollani ei onneksi ole tyttäriä. Koska uskoin, että hänen miehellään oli taipumusta pedofiliaan, toivoin aina, etteivät he vaan saisi tyttäriä koska olisin pelännyt heidän vuokseen. Heillä on kaksi poikaa, joista toinen on [erittäin hyvässä asemassa järjestössä]. Molemmat pojat ovat kärsineet isänsä alkoholismista sekä seksiaddiktion seurauksista. Jossain vaiheessa, kun sisko vielä puhui minulle enemmän, niin hän kertoi miehensä käyvän seksiaddiktien vertaisryhmässä.

Minä olen kuitenkin se, jota pidetään pahana ja kartetaan. Enkä ole nähnyt tätejäni ja enojani kolmeenkymmeneen vuoteen. Isä, uskonnollisena fanaatikkona, ei tietenkään ole halunnut olla kanssani missään tekemisissä eikä äitinikään ole ollut yhteydessä muutamaan vuoteen, kun en enää suostu juttelemaan säistä.

Isä alkaa olla vanha ja heikentynyt. Pelkään, että miten ihmeessä kestän hänen kuolemansa ja kaiken mitä siitä seuraa. En voi mennä hautajaisiin (kaikki läheiset ovat todistajia) enkä varmaan haluaisikaan. Vaan en kyllä kykene menemään perunkirjoituksiinkaan enkä kestä ajatella koko asiaa. Lopullisuutta. Joskus ajattelen, että lähettäisin tilaisuuteen vain adressin tekstillä "Otan osaa, kun kuolee ihminen joka ei koskaan valinnut rakkautta", tai muuta sellaista . . . vaikka tuskinpa laitan mitään.

Siskoni pojat tietävät isänsä seksiaddiktiosta ja ovat teineinä nähneet hänen tempauksiaan ja epäilenpä että vanhempi poika juuri siksi suuntautui [järjestön palvelukseen], hakeakseen jotenkin vakaampaa isähahmoa itselleen.
Tietenkään kumpikaan siskoni pojista eivät tiedä miten isänsä liittyy siihen, että minä sain sisua lähteä todistajien yhteisöstä, vaikka se oli tavattoman vaikeaa. Kärsin vuosikymmeniä masennuksesta ja kerran yritin itsemurhaakin. Tällä hetkellä koen itseni tasapainoiseksi eivätkä itsetuhoajatukset enää paina mieltäni.
Ulla-Maija

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Pyhä, paha palaute

Kiitokset kaikille palautteistanne. Uusin kirjani Pyhät, pahat ja pelokkaat on herättänyt keskustelua ja saanut huomiota myös mediassa. Joitain viestejä on tullut kotisivujeni kautta sähköpostiini ja nostan niistä tähän nyt yhden. Viesti on tullut Jehovan todistajalta.
Hänen tekstinsä perässä on paluupostissa lähettämäni sähköposti, johon ei tullut enää vastausta.

Viestin otsikko: Älä kirjoita valheita
Viesti: Ihan sama, mitä kirjoitat Harmagedonista. Mutta puheet demoneista kirpputorin laseissa on jo sietämätön ja sairas mielikuvitus. Tai ehkä sotkit JT muihin. Meillä kukaan ei usko demoneihin esineissä. Sinäk pari kk sitten puhuit tv:ssa, että vanhimmat jopa käyvt kodeissa  etsimässä smurffi-leluja ja ajamassa demoneita? Muista yhden varman jutun. JT vanhimmat EIVÄT KOSKAAN HARJOITA DEMONIEN AJAMISTA ESINEISTA. Sinulle valehdeltiin. Mahdollisesti haastattelemasi henkilöt olivat monissa uskonnoissa ja sotkivat asioita. 

Meidän lapsilla oli smurffeja ja muumeja ja he katsoivat ne sarjatkin kokonaan. Ystävä-perheessä tytöllä oli jopa Winxit. Pysy asiassa, älä potaskaa keksi. Neidän lapset ovat teinejä nyt, eivätkä haluaa olla JT, mutta heitäkin ärsyttää höpinä peloista. 
Muuten, heitä kukaan ei painosta meidän uskontoon, he itse päätäävät. Puhuit, että voit joutua vaikeuksiin tutkimustesi vuoksi. Älä ainakaan Jehovan todistjia pelkä, he eivät voi aiheuttaa kenellekään vaaraa. Luopioista toki en tiedä. Älä heitä ja heidän puheita meihin yhdistä.



Tässä alla on vastaukseni:
Hei,
Kiitos viestistäsi. Puheet kirpputorilla olevien lasien sisältämistä demoneista ovat minunkin mielestäni sairaan mielikuvituksen tulosta. Kyse ei kuitenkaan ole omasta keksinnöstäni vaan kertomuksista, jotka ovat tulleet haastateltavilta itseltään. Mistä luulet näiden ajatusten kumpuavan? Ne tulevat suoraan todistajien omasta kirjallisuudesta. Alla on lainaus Herätkää -lehdestä, jonka etsin hakuohjelman kanssa todistajien rompulta. Voinet todeta lainauksen todenperäisyyden ihan itsekin.

On viisasta myös tarkkailla, onko kodissa sellaisia esineitä, jotka ehdottomasti liittyvät demonismiin, ja päästä eroon niistä. Hiljattain eräs nuoripari, jota demonit olivat kiusanneet, alkoi tutkia Raamattua
Jehovan todistajien kanssa. Talon rouva kuuli tavallisesti ääniä ja näki hahmoja talossa. Aina kun raamatuntutkistelu alkoi, kuultiin pienen kellon soivan. Sitten ääni koveni kovenemistaan kunnes oli mahdotonta tutkia. Koska perhe oli menneisyydessä ollut yhteydessä spiritismiin, ehdotettiin, että etsittäisiin esineet, joiden kautta demonit saattoivat päästä taloon. Vaikka näin tehtiin, vaiva jatkui. Sitten eräänä päivänä mies huomasi vaimonsa kaulassa ketjun, johon oli kiinnitetty hänen isoäidilleen kuulunut vihkisormus. Isoäiti oli ollut spiritisti. Niinpä he nousivat autoonsa ja ajoivat veden partaalle ja pian sormus lensi veteen. Miten hämmästyneitä molemmat olivatkaan tuona hetkenä! Sormuksen irrotessa heittäjän kädestä kuultiin äänen huutavan: ”Voi . . . vooi . . . voooih”, kunnes sormus lopulta kosketti vettä ja tuli hiljaisuus.
Herätkää 1970 22/7  s.7

Herätkää -lehden mukaan veteen heitetty sormus huusi.

En ole missään väittänyt, että todistajat ajavat demoneita pois esineistä. Niin ei tehdä, mutta esineitä poltetaan, heitetään pois, tuhotaan ja annetaan eteenpäin. On kiva, jos sinun lapsillasi on saanut olla
smurffileluja. En ole missään väittänyt, että kaikki todistajat pelkäävät niitä, jotkut kuitenkin pelkäävät.

Kaikki haastattelemani todistajat ovat myös "päättäneet itse" kasteelle menosta. Se, että jotkut ovat kokeneet asiat toisin, ei oikeuta mitätöimään niiden ihmisten pahaa oloa ja huonoja kokemuksia, jotka ovat niitä kokeneet.

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
t. Aila Ruoho