Kaksi kirjaa narsismista

Olen lukenut monta narsismia ja kiusaamista käsittelevää kirjaa. Muutamia viikkoja sitten luin peräkkäin kaksi teosta: Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurina, oikeussalissa (kirjoittanut Markku Salo) sekä Sieluani et saa, narsistin uhrista selviytyjäksi (kirjoittanut Minna Rissanen). 

Markku Salon kirja on tietokirja, joka nimensä mukaan kertoo erilaista tilanteista, joissa voi joutua kohtaamaan narsistisen persoonan. Kirjassa on paljon asiatietoa ja tapausesimerkkejä. Kirja on raskasta tekstiä luettavaksi. Salo on erikoistunut hoitamaan oikeusjuttuja, joissa vastapuoli on luonnehäiriöinen tai niin kuin hän itse kuvailee ns. "mahdoton ihminen". Kirja antaa hyvän läpileikkauksen aiheeseen ja persoonallisuushäiriöisten ajatusmaailmaan.

Suosittelen Salon kirjaa erityisesti niille, joilla on työpaikalla tai naapurissa ihminen, jonka kanssa on lähes mahdoton tulla toimeen. Jos kyse on narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, teos voi valottaa syitä outoon käytökseen ja tarjota käytännön neuvoja hankalan ihmisen kohtaamiseen.

Minna Rissasen kirja on omakohtainen kuvaus elämästä narsistinen aviopuolison kanssa. Kirja vie lukijansa syvälle uhrin kokemuksiin. Rissanen kertoo hyvin avoimesti elämästään ja arjestaan. Teos valottaa myös hengellisyyden käyttöä narsistisuuden toteuttamisessa uskonnollisessa ryhmässä. Rissasen puoliso oli tiiviisti mukana useissa hengellisissä yhteisöissä ja sai tuhoa aikaan myös niiden kautta syntyneissä ihmissuhteissaan. Rissanen onnistuu kuvaamaan elävästi myös puolisonsa muiden uhrien negatiivisia kokemuksia.

Sieluani et saa oli koskettava lukuelämys. Se kuuluu myös ehdottomasti siihen joukkoon kirjoja, joita on vaikea saada laskettua kädestään ennen kuin koko kirja on luettu. Aihepiirinä narsismi on ahdistava ja synkkä. Rissasen kirjasta kuultaa kuitenkin pohjasävynä toiveikkuus. Hän selvisi kaikista kipeistä kokemuksistaan huolimatta. 

Positiivista arvostusta kuvaa myös se, että Sieluani et saa on ollut vuonna 2011 ehdolla vuoden kristilliseksi kirjaksi.

Rissasen kirja on selkeästi hengellinen. Uskonnollisuutta karttavaa ihmistä voi ahdistaa, kun tekstin lomassa on runsaasti raamatunkohtia. Hengellisyyden takia kirjaa ei kuitenkaan kannata jättää hyllyyn. Raamatunkohdista kiusaantuva voi sujuvasti hypellä niiden yli perustarinan siitä kärsimättä. Toisaalta myönteisesti Raamatusta nouseviin lainauksiin suhtautuva narsismin uhri voi löytää niistä rohkaisua ja lohtua niin kuin Minna Rissanen koki itsekin saaneensa.

 

 

Rautaiset rakastajat, kirja-arvostelu

Kirjoittelin aiemmin lyhyen yhteenvedon Helsingin Sanomien henkilöjutusta, jossa käsiteltiin objektiseksuaali Erika Eiffeliä, naista joka avioitui symbolisesti Eiffel-tornin kanssa. Hesarin artikkelissa mainittiin, että toimittaja Janne Flinkkilä oli kirjoittanut kirjan aiheesta. Niinpä klikkasin itseni paikallisen kirjaston sivulle ja varasin teoksen Rautaiset rakastajat itselleni.
Raapustan tähän jonkinlaisen yhteenvedon kirjasta ja sen herättämistä ajatuksista.

Olin painotuoreen opuksen ensimmäinen varaaja, eikä kestänyt montaakaan päivää, kun kirjasto ilmoitti varauksen olevan noudettavissa. Kirja ei ole kaikkein ohuimmasta päästä. Se on melkoisen tiivistä tekstiä ja sivumäärä nousee hippusen yli kolmensadan.
Helsingin Sanomien artikkeli oli herättänyt monenlaisia mielikuvia joten tartuin teokseen jokseenkin skeptisin ja ennakkoluuloisin ajatuksin.

Ensimmäisten lukujen kohdalla lukeminen oli hidastempoista. Sivuilla vilisi saksankielisiä ja englanninkielisiä nimiä. Välillä tekstin lomassa oli neljästä viiteen riviä lainauksia englanninkielisistä sanoituksista. Kieliä hallitsevalle ne eivät tuota ongelmaa, mutta mietin itsekseni sitä, kuinka hankalasti avautuva kirja on näiltä osin vähän vanhemmalle kieltä taitamattomalle lukijalle.
Neljännestä luvusta löytyy faktatietoa. Kirjoittajan ote muistuttaa paikoitellen tietokirjan kirjoittajaa. Tietopuolinen aines on tervetullutta, mutta rikkoo hieman henkilökuvan rakentumista. Kirjasta voi poimia vaikkapa määritelmät "ekoseksuaalille" ja "agalmatofilialle". Jätän tarkoituksella termit avaamatta ja herättämään mielikuvitusta tai vaihtoehtoisesti lisäämään kiinnostusta tarttua Flinkkilän kirjaan.

Vähitellen ensimmäisten lukujen jälkeen Flinkkilän ote aiheeseen saa syvyyttä. Viidennestä luvusta eteenpäin kirja imaisee minut mukaansa. Yllättäen kirjan tunnelma vastaa hyvää romaania henkilöhahmoineen ja tapahtumineen. Erika kertoo rikkinäisestä lapsuudestaan ja avaa elämästään hyvin kipeitäkin traumoja. Keittiöpsykologin asenteella voisi "tehdä päätelmiä", että ihmissuhteissaan pettynyt, lapsuudessa hyväksikäyttöä kokenut ihminen inhimillistää ja ottaa turvakseen suuria vakaita objekteja, joiden olemassaoloon voi luottaa toisin kuin ihmisiin. Teksti herättää runsaasti pohdintaa, joissain kohdin tunnen myötätuntoa ja jopa kiukkua pienen Erika-tytön puolesta.

Paikoitellen kirjaa lukiessaan jää ihmettelemään, voiko jonkun ihmisen elämä olla oikeasti ja aidosti näin mielenkiintoista, kuin elokuvaa. Pääsy ilmavoimiin, vuodet Japanissa miekkataiturina, mestaruudet jousiammunnassa ja monet muut kirjan esille nostamat Erikan elämänvaiheet herättävät hämmästystä ja kunnioitusta.

Kirjan loppuosa on sujuvaa. Teksti on kokonaisuutena selkeää ja kieliopillisesti nautittavaa. Janne Flinkkilä osaa selvästi kirjoittamisen jalon taidon. Aiheen tasolla hän ei lähde mässäilemään erikoisilla seksuaalisilla taipumuksilla. Sellaista tekstiä odottava lukija tulee pettymään. Kirja on hyvin asiallinen ja korrekti. Erika Eiffel kuvataan lämmöllä ja tekstistä vaistoaa hänen ja kirjoittajan välille syntyneen ystävyyden. Rautaiset rakastajat on asiallinen, pohtiva ja empaattinen teos Erikan maailmasta.

Kaltaisilleni elämäkerroista pitäville, vähän vanhemmille henkilöille kirja on varmasti positiivinen yllätys. Alun käynnistysvaikeuksia ja paikoin hieman runsaslukuista vieraskielistä tekstiä lukuun ottamatta antaisin kirjalle viidestä tähdestä vähintäänkin neljä ja puoli. Ehkäpä laittaisin vielä plussankin päälle.
Kirja on mielestäni vähintäänkin hyvä, jos se on pakko lukea yhdessä illassa. Tämä oli.
Kiitos empaattisesta otteesta kirjailijalle.     :-)

Kun rakastuu rakennukseen

Luulin olevani jo siinä iässä, jossa tavallinen normipäivän lehtiuutinen ei enää pahemmin hätkähdyttäisi. Erehdyin. Hörppiessäni aamukahvia Hesarin seurassa, sain taas huomata kuinka paljon suuressa maailmassa on asioita, joista tällä teologireppanalla ei ole ollut harmainta aavistusta. Ennen tätä marraskuista aamua en nimittäin tiennyt, että on olemassa myös seksuaalisessa mielessä esineisiin rakastuvia ihmisiä, objektiseksuaaleja.

Kuluvan päivän Helsingin Sanomat kertoo henkilökuvassaan naisesta, joka rakastui Eiffel-torniin. Vuonna 2007 Erika LaBrie solmi symbolisen avioliiton Eiffel-tornin kanssa ja muutti nimensä Erika Eiffeliksi. Erika on yksi objektiseksuaalisista ihmisistä. Hän kokee romanttisia ja seksuaalisia tunteita esineitä kohtaan.

Erikalla on ollut myös muita rakkaussuhteita kuin Eiffelin-torni. Siinä missä tavallisen nuoren ihastus kohdistuu Lasseen tai Lissuun, Erikan ensirakkaus kohdistui Fairbanksin siltaan. Hänellä on ollut suhde myös katanamiekkaan ja jousipyssyyn. Erika toimii vetäjänä objektiseksuaalien nettiyhteisössä, johon kuuluu yli 200 jäsentä ympäri maailmaa.   

Objektiseksuaaleilla voi olla monta samanaikaista rakkautta. Median kohdeltua Erikaa kaltoin, hänen suhteensa tornin kanssa mutkistui ja he etääntyivät toisistaan myös maantieteellisesti. Nykyisin Erika Eiffel asuu Berliinissä. Hän kertoo pitäneensä viimeiset kolme vuotta elämänsä tukipilarina Berliinin muuria. Erika tunnustaa, että suhde muuriin on kestänyt jo yli 20 vuotta.

Naisen tuorein ihastuksen kohde on nostokurki, jonka kuljettajaksi hän on kouluttautumassa. Suhde on Erikan kertoman mukaan vasta tapailun asteella. Toivottavasti uusi rakkauden kohde helpottaa hieman mustasukkaisuusdraamaa Erika Eiffelin ja ruotsalaisen Eija-Riitta Berliner-Mauerin välillä. Eija-Riitta kun on naimisissa Berliinin muurin kanssa.

Tarinasta on julkaistu kirja. Janne Flinkkilän kirjoittama ja Liken kustantama teos on nimeltään Rautaiset rakastajat.

Yllättävä rahalöytö kirpputorilta

Kuuluuko lähipiiriisi yhtään muotifriikkiä, elokuvafriikkiä tai tietokonefriikkiä, persoonia jotka ovat innostuneet, intoutuneet ja osittain omistautuneet harrastuksestaan ja harrastukselleen? Harrastaminen ja keräileminen ei ole pahasta, jos se ei ala muodostua pakkomielteeksi, psyykkiseksi ongelmaksi tai perheen ongelmaksi. Itse tunnustaudun hamsteriksi. Säästän ja kerään kaikkea tarpeellista, vähemmän tarpeellista ja tarpeetontakin, jos vaikka joskus sattuisi tarvitsemaan. Sitä, onko kyseessä jo ongelma, en tiedä.

Tunnustaudun kirjafriikiksi. Kirjat ovat kuuluneet elämääni aina. Lapsena kannoin kirjastosta lukemista kassitolkulla viikottain selkä vääränä. Tuli luettua kaikkea mahdollista saduista seikkailutarinoihin ja scifiin saakka. Nuorempana en ostanut kirjoja. Luin niin paljon, ettei olisi yksinkertaisesti ollut varaa ostaa kaikkea sitä määrää kirjoja, joita tuli luettua. Shoppailevan kirjahamsterin kausi alkoi vasta keski-iässä opiskelujeni myötä. Yllättäen ja salakavalasti hyllyt aloivat täyttyä teologisesta kirjallisuudesta. Lukutottumukset muuttuivat samalla hieman ja romaanit vaihtuivat etupäässä elämäkertoihin ja hengellisiin teoksiin.

Uutena kirjat maksavat maltaita. (Tosin en tiedä, minkä verran maltaat mahtavat maksaa, joskus ovat ilmeisesti maksaneet paljonkin.) Mutta yhtä kaikki, summa summarum, kirjat maksavat. Onneksi ja myös suruksi niitä löytää halvalla kirpputoreilta. Nykyään kun on vallalla kummallinen trendi. Ihmiset eivät enää jaksa lukea kirjoja. Niistä on tullut monille aivan turhia kapineita. Lukemisesta on tullut vanhanaikaista. Niinpä kirpputoreilta löytyy usein aivan uusiakin kirjoja. Sellaisia kappaleita, joista näkyy, ettei niitä ole koskaan vaivauduttu avamaan.

Erään selvästi lukemattoman aarteen löysin eräänä päivänä paikalliselta kirpputorilta, nimittäin Raamatun. (Kuvan Raamattu ei liity tarinaan). Löytämäni Raamattu oli siisti violettikansinen uusi käännös. Nostin kirjan laatikosta ja avasin kannen. Hinta ei ollut paha, neljä euroa. Mieleeni tuli ostaa Raamattu ystävälleni lahjaksi ja aloin selata sitä varovasti. Enpä olisi arvannut, mitä löytyäisin ...

Raamatun väliin oli piilotettu setelinippu. Rahat olivat siistejä sileitä seteleitä ja ne olivat olleet siellä pitkään. Nipussa oli muutamia viidenkymmenen markan seteleitä, parikymppisiä ja ehkä kymppejäkin. En laskenut rahoja. Napsautin kirjan kiinni ja menin kassalle. Sanoin ottavani Raamatun ja näytin rahanippua. Myyjä lupasi toimittaa rahat oikealle omistajalleen ja laittoi ne kuoreen. (Toivottavasti hän oli rehellinen.)

Jälkikäteen harmitti, etten laskenut rahoja. Oletan, että rahat kuuluivat jollekin nuorelle, joka oli saanut Raamatun lahjaksi sukulaiseltaan tai kummiltaan. Omistuskirjoitusta kirjassa ei ollut. Rahojen piilottaja oli varmasti toivonut ja odottanut, että kirjan saaja olisi joskus tarttunut siihen ja lukenut. Rahat olisi ollut helppo löytää avaamalla kirjan. Mutta sitä ei oltu tehty. Raamattu oli viety tarpeettomana kirpputorille. Surullista, mutta ei ainutlaatuista.
 

Keskustelin rahakätköstä myöhemmin Vivamon kirjakirpputorin vapaaehtoisen työntekijän kanssa. Hän sanoi löytäneensä parikin kertaa rahaa kirjojen välistä. Siispä vinkkinä jokaiselle blogini lukijalle. Kannattaa katsoa, lahjaksi saadun kirjan väliin ainakin kerran elämässään.   :-)

Kirja - Jonakin päivänä kaduttaa

Minttu Vettenterä aiheutti suurta kohua  Enkeli-Elisan nimeä kantavalla tarinallaan. Vettenterän kirja Jonakin päivänä kaduttaa kertoo tarinan 15-vuotiaasta Elisasta, joka teki itsemurhan jatkuvan koulukiusaamisen seurauksena. 

Kirjan kertojana toimii Miksu, Elisan isä, joka on itse entinen koulukiusaaja. Elisan tarina esitetään "fiktiivisenä tarinana tosielämän ihmisistä ja tapahtumista", mutta Helsingin Sanomat asetti artikkelissaan koko Elisan olemassaolon kyseenalaiseksi. Artikkelin seurauksena nousi suuri kohu, joka eteni aina poliisitutkintaan saakka.

En ollut kuullut Enkeli-Elisasta ennen HS Kuukausiliitteen artikkelia. Kirjoitus herätti kiinnostuksen Vettenterää ja hänen kirjaansa kohtaan. Kimmoke tämän arvion kirjoittamiseen on Ei kiusata -yhdistyksen vuoden 2012 toimintasuunnitelman kohta, jossa "Jonakin päivänä kaduttaa" kirjaa jaettaisiin kouluille ja kirjastoille yhteensä 1000 kappaletta. Mielestäni kyseistä kirjaa ei tulisi missään nimessä jakaa kouluille eikä antaa yläasteikäisen nuoren luettavaksi. Ei ainakaan siinä tapauksessa jos kyseinen nuori on masentunut tai itsetuhoinen. Kirja ei tarjoa minkäänlaista ratkaisua ahdistuneelle. Päin vastoin se kuvaa itsemurhan kiiltokuvamaisena tapahtumana ja tarjoaa oman käden kautta tapahtuvaa lähtöä yhtenä vaihtoehtona ahdistavassa elämäntilanteessa olevalle.

Kirja on itsemurhaa glorifioivan teemansa lisäksi epäkristillinen, epälooginen (ristiriitainen jopa itsensä kanssa) sekä Vettenterän omien lausuntojen kanssa. Henkilöhahmot ovat stereotypioita, tunneskaala liioiteltu ja kirjan kieli paikoin alatyylistä. Juoni on poukkoilevaa. Ajallisesti teksti pomppii nykyhetkestä kymmenien vuosien takaisiin muistoihin. Kirjassa on myös lukuisia kysymyksiä herättäviä omituisuuksia.

Kun kaiken muun lisäksi tässä vaiheessa on tiedossa se, että henkilöhahmot ja tapahtumat ovat kirjailijan omasta päästä syntynyttä kiusaamisfantasiaa, en suosittele kirjaa kenellekään muulle kuin Enkeli-Elisasta ilmiönä kiinnostuneelle henkilölle ja mahdollisille tutkijoille.
Haluaisinkin kysyä Vettenterältä itseltään, mikä tämän kirjan tarkoitus ja sanoma hänen mielestään on.

Itsemurhan glorifiointi: Tämä asia on tuotu esille jo useassa kirjoituksessa. Elisa esitetään kauniina vainajana peiton poimuihin kääriytyneenä enkelinä, vaikka todellisuudessa lääkkeillä tehty itsemurha ei olisi kaunista katsottavaa.

Myös "Miksu" haaveilee itsemurhasta. Ensin kuvaillen lapsuuttaan ja haluaan hypätä ikkunasta vanhempien alkoholismin ja väkivaltaisuuden takia. Myöhemmin Miksu toteaa, että olisi lähtenyt itse Elisan perään ottamalla yliannostuksen, jos poliisi ei olisi vienyt lääkkeitä pois.

Miksun kiusaamaksi kuvattu "Henna" toteaa kirjassa, että jossain tapauksessa kuolema voi olla jopa elämää parempi vaihtoehto. "En epäile hetkeäkään, etteikö minulle olisi ollut parempi tehdä sama, mutta minä olin liian raukka ja jäin tähän maailmaan vain olemaan. (...) Joskus vain olisi parempi olla kuollut." Lisäksi kirjassa kuvataan yksi itsemurhayritys kun Henna, yrittää päättää päivänsä. (Onneksi hän päättää yllättäen soittaa Miksulle ja tämä pelastaa hänen henkensä.) Niin ikään Miksun kiusaamaksi kuvattu "Marko" kertoo, että ilman hyvää harrastustaan, musiikkia, hänkin olisi voinut tehdä itsemurhan.

Kirjan opetus itsetuhoisuudesta on seuraavanlainen: Itsemurha on ratkaisu silloin kun on paha olla. Joskus on parempi olla kuollut kuin elossa. Hyvä harrastus voi pelastaa kiusatun nuoren tekemästä itsemurhaa.

Hautajaisista tehdään kaunis draama. Elisan arkkua pidetään kirkossa auki. Sikäli mielenkiintoinen ajatus, mutta Minttu lienee unohtanut että Elisa on ollut kuolleena kolme viikkoa. Lisäksi on huomioitava, että Elisalle olisi tehty ruumiinavaus. Enpä usko, että lapset olisivat tuoneet pehmopupuja Elisan vierelle arkkuun. Kolme viikkoa vanha operoitu ruumis kun ei ole enää kaunis näky ja ruumis alkaa haista.
Surijoita täynnä oleva kirkko leikkii laululeikkiä Jumalan kämmenellä -virren mukana. Ei ihan uskottavaa.

Kirjan muita epäloogisuuksia: Löytäessään lapsensa kuolleena isä ei soita hätänumeroon. Elisa nukkui suurimman osan öistä vanhempien sängyssä. Minttu, hei  Elisa oli tarinasi mukaan jo 15-vuotias.
Kuka säilyttää kännykässä kiusaajien lähettämiä solvauksia? Rehtori valittelee sureville vanhemmille opettajapulaa. Yläasteella olevat keinuvat välitunnilla. Opettaja kutsuu yläasteikäisiä lapsiksi ja opettaja kohtelee heitä kuin pieniä lapsia: "Lapset istuivat yksikerrallaan siihen mihin opettaja heidät ohjasi."

Miksu löytää Facebookista kaikki kiusaamansa henkilöt, vaikka muutaman sukunimi on vaihtunut. Koko joukko asuu edelleen samassa kaupungissa. Yksi kiusatuista "Henna" ei ole käynyt ulkona eikä ole tavannut ainoatakaan miestä kymmeneen vuoteen. Entisen kiusaajansa, joka on syyllinen kaikkeen, hän kuitenkin suostuu tapaamaan. Miksu muistaa miten Mintun aineita luettiin aina koulussa, ja kuinka Kalle oli lääpällään Minttuun jo ekalla luokalla. Toisin kuin Vettenterä väittää, kirjan mukaan Miksu on ollut Mintun kanssa samalla luokalla tai ainakin ollut samoilla äidinkielentunneilla.

Miksu asuu kerrostalossa, mutta auton sabotoiminen ja naapuritalot kuvataan ikään kuin kyse olisikin omakotitalosta. Kuinka paljon kananmunia tarvitaan, jotta punainen auto peittyy maitomaiseen kelmuun? Miksi Miksu kastelee itsensä läpimäräksi autoa pestessään? Onko tarkoitus, että hänet kuvataan normaalijärkiseksi ihmiseksi?

Väkivallasta: Elisaa potkitaan, kirjat kastellaan, kiusaaminen on jokapäiväistä, mutta vanhemmat eivät huomaa mitään. Elisa on aina iloinen ja hymyilee kotona, vaikka koulussa elämä on helvettiä.  

Sini, joka on myös yksi kiusatuista, kertoo toivoneensa kaikki kuluneet vuodet Miksun halvaantumista kaulasta alaspäin.

Miksu kuvataan väkivaltaiseksi: "... joskus musta tuntuu, että mä haluaisin mennä ja niksauttaa niskat poikki jokaiselta, joka sanoi Elisalle rumasti ..." Myös Riikka kuvataan väkivaltaisena, kiroilevana ääliönä: "Ne kaikki ansaitsisi kuolla sen vuoksi mitä ne teki Elisalle. Ihan niin kuin kaikki nekin, jotka kiusasivat mua koulussa."

Teologisia kummallisuuksia: Diakonissa ei kotikäynnillä Elisan kuoleman jälkeen pystynyt itkultaan sanomaan yhtään kokonaista lausetta. Kylläpä on harvinaisen epäpäteväksi kuvailtu kirkon työntekijä. Mintulle tiedoksi, että diakonissa on koulutettu työssään kohtaamaan kuolevia ja vainajien omaisia. Jos tämä olisi ollut naiselle liian henkilökohtainen juttu, joku toinen diakonissa tai diakoni olisi hoitanut asian. 

Kuolleista ihmisistä ei luterilaisen opin mukaan tule enkeleitä. Kuollut ei seuraa tapahtumia pilven reunalta (tämä liittyy osin kuoleman romantisointiin). Jumala ei rankaise kiusaajaa sillä, että tappaa kiusaajan oman lapsen. Mitä tarkoittaa "enkelin putoaminen"?

Yhteenveto:
En löytänyt tekstistä positiivista sanomaa, enkä ansioita, joiden takia suosittelisin kirjaa kenellekään. Jos asteikko on yhdestä viiteen tähteen, niin annan yhden tähden mielikuvituksesta ja siitä, että niin moni uskoi kirjan olevan totta silloin kun ei vielä tiennyt totuutta.